Merenkurkku - huhtikuu 1987

Kuva: Maamme ensimmäinen puusta rakennettu majakkalaiva, joka lähaes 20 vuotta ohjasi laivoja Mrenkurkussa. Kuva. merikapteeni Seppo Laurell

Delfin`in kerholehti

huhtikuu 1987

Unto Lintala

Merenkurkku

Vaasan saariston läpi perämerelle johtavan väylän käydessä yhä ahtaammaksi suureneville purjelaivoille siirryttiin purjeh­timaan ns. länsiväylää, joka oli syvempi, mutta myöskin ahdas ja karikkoinen. Väylä kulki läpi Merenkurkun, joka Vaasan koh­dalla kuroutuu lähes umpeen. Saarien ja pintakarien loputtua jatkuvat matalikot vedenalaisina pitkälle merelle. Uloimmat pel­koa herättäneet Sniipanin mata­likot sijaitsevat keskellä meren­kurkkua alueella, jossa meren­kulun riesana oli lisäksi salakava­lat merivirrat ja oikukkaat tuu­let, jotka riepottelivat purjein kulkeneita laivoja miten sattui.

Ei ihme jos pohjoisen tervaporvarit laivoja matkaan laittaes­saan rukouksissaan pyysivät kaikkivaltiasta muiden vaarojen lisäksi suojelemaan laivoja "Vär­kin vaaroilta" ja Sniippanin ka­reilta, jonne niin monen peräme­ren laivan matka oli päättynyt.

Purjehdusta merenkurkussa helpotetaan

Meriliikenteen yhä vain vil­kastuessa oli Valtiovallankin ryhdyttävä toimiin merenkulun turvaamiseksi Pohjanlahdella ja merenkurkun alueella. Vaasan porvareiden pitkään ylläpitämä Luotsi ja väyläjärjestelmä siirtyi "Kruunun omistukseen" v. 1874 jolloin Norskäriin oli jo valmis­tunut majakka, jonka lyhtyyn syttyi valo v. 1848 näin Pohjan­lahden saadessa ensimmäisen valomajakkansa. Pohjoisten meri­alueitten järjestelmällinen luo­taus alkoi v. 1851. Väylien viitoi­tusta lisättiin, kummeleita ja tunnusmajakoita rakennettiin, mut­ta Sniipanin karit veroittivat edelleenkin raskaasti meriliiken­nettä.

Kareille asetetut viitat va­roittivat laivoja päivällä, mutta yöllä pimeässä oltiin yhä avutto­mia. Valon asettaminen Sniipa­nin kareille olisi ollut helpotus, mutta tuon ajan tekniikka ei sii­hen vielä riittänyt. Englannin ka­naalissa oli kyllä muutamia vuo­sia ollut käytössä miehitettyjä vaarallisten karien läheisyyteen ankkuroituja laivoja, joiden mastossa poltettiin merkkitulta. Vuonna 1862 majakkalaitos jon­ka vastuulle meriväylät kuului­vat esitti Keisarilliselle senaatille että se saisi merkitä Sniipanin ka­rikot majakkalaivalla, jonka ra­kentamisesta ja ylläpidosta huo­lehtisi valtio.

Merenkulkijoiden onneksi majakkalaiva hanke lähti ripeäs­ti käyntiin, sillä jo syksyllä v. 1863 saattoi majakkalaitos esit­tää senaatille sen pyytämät pii­rustukset ja kustannusarvion ai­otusta majakkalaivasta. Aluksen hinnaksi tuli 72 000 mk ja esiku­vana käytettiin Ruotsalaista FINNGRUNDET majakkalaivaa joka jo muutaman vuoden oli ollut käytössä lounaisella sel­kämerellä. Senaatti siunasi hankkeen ja sopimus aluksen ra­kentamisesta tehtiin Raahelai­sen laivuri Höckertin kanssa. Aluksen runko pituudeltaan 26,4 m leveyttä 6,3 m ja syvyydeltään 2,4 m rakennettiin männystä val­mistuen v. 1866.

Laiva varustet­tiin kahdella mastolla ja takiloi­tiin kuunariksi. Keulamaston huippuun rakennettiin 2 metrin läpimittainen musta pallo aluk­sen tunnusmerkiksi sekä sen ha­vaitsemisen helpottamiseksi päi­väsaikaan. Keulamaston tyveen, maston ympärille, tuli 8 kulmai­nen kansirakennus, jonka katos­sa olevan aukon kautta valaistus­laite voitiin laskea rakennuksen sisään suojaan säältä, huoltoa ja lamppujen sytytystä varten. Alus valmistui kesällä 1867 mutta lamppujen toimitusvaikeuksien vuoksi valaistuslaitteet saatiin valmiiksi vasta keväällä 1868.

Sniipanin karien kaitsija

Kevätkesällä v. 1868 asettui vastavalmistunut majakkalaiva Sniipanin karien länsipuolelle aloittaen näin lähes 100 vuotta kestäneen karien vartioinnin. Aluksen 7 hengen miehistön teh­täviin kuului mm. valvoa ankku­rin pitävyyttä, valaistuslaitteiden toimintaa, äänimerkkien antoa sumussa sekä varoittaa tykinlau­kauksin väylältä harhautuneita laivoja. Ensimmäiset vuodet oli­vat tapahtumarikkaita. Loka­kuussa v. 1868 ankara myrsky katkaisi laivan ankkuriköyden jolloin jouduttiin tuuliajolle. Purjeet saatiin ylös ja suurin ponnistuksin onnistuttiin selvitä Vaasaan. Uusi ankkuri saatiin lainaksi Wolffin kauppahuoneel­ta, mutta sekin menetettiin jo seuraavana syksynä. Vasta Eng­lannista hankitut ankkuri ja ket­tinki kestivät eikä laiva enää ka­rannut asemapaikaltaan.

Tämä maamme ensimmäinen Sniipan ja välillä Qvarken nimeäkin kan­tanut majakkalaiva kesti meren­kurkun myrskyissä vuoteen 1885 jolloin uusi teräksestä rakennet­tu laiva korvasi jo raihnaiseksi käyneen Sniipanin karien vartijan.

Rosvojako Sniipanin kareilla.

Vuosien varrella on meren­kurkun kareilla sattunut monen­moista. Yksi mielenkiintoisim­mista tapahtumista on norjalai­sen priki Cecilian matka Preus­sista Pietarsaareen. Elettiin v. 1845 syksyä Cecilia oli ehtinyt jo merenkurkun vesille. Tuuli oli myötäinen laiva kulki 7 solmun nopeudella pohjoista kohden. Sää oli sateinen huonontaen näkyvyyttä mutta kapteeni Bugge oletti laivan kyntävän jo peräme­ren vesiä, joten mitään vaaraa ei enää pitänyt olla.

Sniipanin karit oli sivuutettu, näkyvyyskin para­ni lokakuisen aamun harmaassa kajossa, mutta aamun kajokaan ei paljastanut kareja, jotka vede­nalaisina odottivat saapuvaa lai­vaa. Kello 9.40 Cecilia täysin odottamatta täydessä vauhdissa törmäsi karille jonka Kapteeni Bugge luuli jo ohittaneensa. Ei aikaakaan kun laiva oli täyttynyt vedellä.

Paikalle osuneiden ka­lastajien toimesta Vaasasta saa­tiin hankittua apua, samalla sel­visi laivan törmänneen Itäsniipanin matalaan. Laivan irtain, taki­la ja Tupakka-kaappaletavara-lasti pelastettiin Palosaaren satamaan, jossa ne myytiin huuto­kaupalla. Laivan lastina oli myös rautaa, mutta sen pelastamiseksi ei voitu tehdä mitään.

Myrsky hajoitti ja irroitti hylyn, joka aje­lehti Bergön saaren pohjoiskärkeen, jonne se hajosi. Haaksirik­ko oli jo unohdettu kun kalasta­jat v. 1849 löysivät Sniipanin ma­talasta vedestä rautatankoja joi­ta he nostivat, kuljettivat maihin ja tekivät löydöistään asianmu­kaisen ilmoituksen vallesmannil­le. Kaiken piti olla kunnossa mutta mitä vielä. Norjan konsu­lina toimiva kauppias Wolff, jo­ka Cecilian asioita hoitaneena al­koi epäillä kalastajien rehelli­syyttä.

Niinpä hän lähetti valles­mannin "nuuskimaan" saarelais­ten ranta-aittojen alusia jolloin Wolffin epäilykset osoittautuivat oikeiksi. Rautoja nostanut väki oliki jo ottanut kymmenyksensä pelastamastaan rautalastista, jonka lisäksi peijoonat vaativat vielä pelastuspalkkiotakin. Tä­mä on rosvoutta jyrisi Wolff ja manasi väen käräjille jossa lähes 30 miehelle luettiin tuomio kei­sarin merilöytöjä koskeneen ase­tuksen rikkomisesta.

Haaksirikkojen vedet

On todella vaikea kuvata niitä vaaroja ja olosuhteita, jotka uh­kasivat merenkulkijoita heidän purjehtiessa merenkurkun vesil­lä. On helppo luetella laivojen nimiä kuten Minerva, Augusta, Maria, Anna, Farvel, Garnex, Sangstad tai vaikkapa Sniipan, jotka kaikki ovat tuhoutuneet merenkurkussa. Tätä luetteloa voitaisiin jatkaa laivoilla, jotka pahoin vaurioituneina ovat selvi­ytyneet telakalle paikkailtavak­si.

Majakkalaivan tulo meren­kurkkuun oli vähentänyt onnet­tomuuksia samoin höyryvoiman käyttöönotto laivoissa helpotti tilannetta mutta edelleenkin sat­tui haaksirikkoja. Niinpä mel­koisena yllätyksenä tuli tieto majakkalaivä Sniipanin karilleajos­ta lähellä asemapaikkaansa. Yli 70 v oli Sniipan selviytynyt kariensa keskellä ennenkuin meri sen voitti. Vuoden 1944 purjeh­duskausi oli päättymässä lumi­tuiskun keskellä Sniipan nosti ankkurinsa suunnaten kohti Vaasaa. Lumipyryssä harhautui se liian lähelle Ytergrynnin ma­talikkoa joka repäisi sen pohjan auki.

Laiva upposi matalaan ve­teen. Ihmishenkiä ei menetetty laivan väki pelastui. Laivan pelastusyritykset epäonnistuivat myrskyt ja jää murjoivat sen muodottomaksi romukasaksi jonka hiekka on haudannut al­leen. Kehityksestä huolimatta sattuu merenkurkussa edelleen­kin onnettomuuksia ei ole pitkä­kään kun Kreikkalainen moottorilaiva eksyi sumussa Medelkallanin matalille. Viimeinen vaka­va onnettomuus sattui kun moottorilaiva Eira ajoi karille keskel­lä merenkurkkua jolloin 200 tonnia raskasta öljyä pääsi saasuttamaan saaristoamme.

Mitä pitäisi tehdä kun huippu­tekniikasta huolimatta karille­ajoja vain sattuu. Tiedämme että merenkurkun läpi kulkee vuo­dessa noin 10-12 miljoonaa ton­nia öljyä laivojen lastina tai polt­toaineena. Mikä eteen jos 20 000-30.000 tuhannentonnin tankkilaiva harhautuu väyläl­tään. Olisiko merenkurkun väylä merkittävä entistäkin parem­min? Vai hankitaanko lisää muoviämpäreitä ja rikkalapioita kou­luttajia kun kuulemma löytyy.

Unto Lintala