Lähdekoodi sivulle Merenkurkku - huhtikuu 1987

[[Kuva:Majakka-alus.jpg|thumb|300px|Kuva: Maamme ensimmäinen puusta rakennettu majakkalaiva, joka lähaes 20 vuotta ohjasi laivoja Mrenkurkussa.  Kuva. merikapteeni Seppo Laurell]]

Delfin`in kerholehti

huhtikuu 1987

Unto Lintala

'''Merenkurkku'''

Vaasan saariston läpi perämerelle johtavan väylän käydessä yhä ahtaammaksi suureneville purjelaivoille siirryttiin purjehtimaan ns. länsiväylää, joka oli syvempi, mutta myöskin ahdas ja karikkoinen. Väylä kulki läpi Merenkurkun, joka Vaasan kohdalla kuroutuu lähes umpeen. 
Saarien ja pintakarien loputtua jatkuvat matalikot vedenalaisina pitkälle merelle. Uloimmat pelkoa herättäneet Sniipanin matalikot sijaitsevat keskellä merenkurkkua alueella, jossa merenkulun riesana oli lisäksi salakavalat merivirrat ja oikukkaat tuulet, jotka riepottelivat purjein kulkeneita laivoja miten sattui. 

Ei ihme jos pohjoisen tervaporvarit laivoja matkaan laittaessaan rukouksissaan pyysivät kaikkivaltiasta muiden vaarojen lisäksi suojelemaan laivoja "Värkin vaaroilta" ja Sniippanin kareilta, jonne niin monen perämeren laivan matka oli päättynyt.

Purjehdusta merenkurkussa helpotetaan

Meriliikenteen yhä vain vilkastuessa oli Valtiovallankin ryhdyttävä toimiin merenkulun turvaamiseksi Pohjanlahdella ja merenkurkun alueella. Vaasan porvareiden pitkään ylläpitämä Luotsi ja väyläjärjestelmä siirtyi "Kruunun omistukseen" v. 1874 jolloin Norskäriin oli jo valmistunut majakka, jonka lyhtyyn syttyi valo v. 1848 näin Pohjanlahden saadessa ensimmäisen valomajakkansa. Pohjoisten merialueitten järjestelmällinen luotaus alkoi v. 1851. Väylien viitoitusta lisättiin, kummeleita ja tunnusmajakoita rakennettiin, mutta Sniipanin karit veroittivat edelleenkin raskaasti meriliikennettä. 

Kareille asetetut viitat varoittivat laivoja päivällä, mutta yöllä pimeässä oltiin yhä avuttomia. Valon asettaminen Sniipanin kareille olisi ollut helpotus, mutta tuon ajan tekniikka ei siihen vielä riittänyt. Englannin kanaalissa oli kyllä muutamia vuosia ollut käytössä miehitettyjä vaarallisten karien läheisyyteen ankkuroituja laivoja, joiden mastossa poltettiin merkkitulta. Vuonna 1862 majakkalaitos jonka vastuulle meriväylät kuuluivat esitti Keisarilliselle senaatille että se saisi merkitä Sniipanin karikot majakkalaivalla, jonka rakentamisesta ja ylläpidosta huolehtisi valtio.

Merenkulkijoiden onneksi majakkalaiva hanke lähti ripeästi käyntiin, sillä jo syksyllä v. 1863 saattoi majakkalaitos esittää senaatille sen pyytämät piirustukset ja kustannusarvion aiotusta majakkalaivasta. Aluksen hinnaksi tuli 72 000 mk ja esikuvana käytettiin Ruotsalaista FINNGRUNDET majakkalaivaa joka jo muutaman vuoden oli ollut käytössä lounaisella selkämerellä. Senaatti siunasi hankkeen ja sopimus aluksen rakentamisesta tehtiin Raahelaisen laivuri Höckertin kanssa. Aluksen runko pituudeltaan 26,4 m leveyttä 6,3 m ja syvyydeltään 2,4 m rakennettiin männystä valmistuen v. 1866. 

Laiva varustettiin kahdella mastolla ja takiloitiin kuunariksi. Keulamaston huippuun rakennettiin 2 metrin läpimittainen musta pallo aluksen tunnusmerkiksi sekä sen havaitsemisen helpottamiseksi päiväsaikaan. Keulamaston tyveen, maston ympärille, tuli 8 kulmainen kansirakennus, jonka katossa olevan aukon kautta valaistuslaite voitiin laskea rakennuksen sisään suojaan säältä, huoltoa ja lamppujen sytytystä varten. Alus valmistui kesällä 1867 mutta lamppujen toimitusvaikeuksien vuoksi valaistuslaitteet saatiin valmiiksi vasta keväällä 1868.
 
Sniipanin karien kaitsija

Kevätkesällä v. 1868 asettui vastavalmistunut majakkalaiva Sniipanin karien länsipuolelle aloittaen näin lähes 100 vuotta kestäneen karien vartioinnin. Aluksen 7 hengen miehistön tehtäviin kuului mm. valvoa ankkurin pitävyyttä, valaistuslaitteiden toimintaa, äänimerkkien antoa sumussa sekä varoittaa tykinlaukauksin väylältä harhautuneita laivoja. Ensimmäiset vuodet olivat tapahtumarikkaita. Lokakuussa v. 1868 ankara myrsky katkaisi laivan ankkuriköyden jolloin jouduttiin tuuliajolle. Purjeet saatiin ylös ja suurin ponnistuksin onnistuttiin selvitä Vaasaan. Uusi ankkuri saatiin lainaksi Wolffin kauppahuoneelta, mutta sekin menetettiin jo seuraavana syksynä. Vasta Englannista hankitut ankkuri ja kettinki kestivät eikä laiva enää karannut asemapaikaltaan. 

Tämä maamme ensimmäinen Sniipan ja välillä Qvarken nimeäkin kantanut majakkalaiva kesti merenkurkun myrskyissä vuoteen 1885 jolloin uusi teräksestä rakennettu laiva korvasi jo raihnaiseksi käyneen Sniipanin karien vartijan.
 
Rosvojako Sniipanin kareilla.

Vuosien varrella on merenkurkun kareilla sattunut monenmoista. Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista on norjalaisen priki Cecilian matka Preussista Pietarsaareen. Elettiin v. 1845 syksyä Cecilia oli ehtinyt jo merenkurkun vesille. Tuuli oli myötäinen laiva kulki 7 solmun nopeudella pohjoista kohden. Sää oli sateinen huonontaen näkyvyyttä mutta kapteeni Bugge oletti laivan kyntävän jo perämeren vesiä, joten mitään vaaraa ei enää pitänyt olla. 

Sniipanin karit oli sivuutettu, näkyvyyskin parani lokakuisen aamun harmaassa kajossa, mutta aamun kajokaan ei paljastanut kareja, jotka vedenalaisina odottivat saapuvaa laivaa. Kello 9.40 Cecilia täysin odottamatta täydessä vauhdissa törmäsi karille jonka Kapteeni Bugge luuli jo ohittaneensa. Ei aikaakaan kun laiva oli täyttynyt vedellä. 

Paikalle osuneiden kalastajien toimesta Vaasasta saatiin hankittua apua, samalla selvisi laivan törmänneen Itäsniipanin matalaan. Laivan irtain, takila ja Tupakka-kaappaletavara-lasti pelastettiin Palosaaren satamaan, jossa ne myytiin huutokaupalla. Laivan lastina oli myös rautaa, mutta sen pelastamiseksi ei voitu tehdä mitään.
 
Myrsky hajoitti ja irroitti hylyn, joka ajelehti Bergön saaren pohjoiskärkeen, jonne se hajosi. Haaksirikko oli jo unohdettu kun kalastajat v. 1849 löysivät Sniipanin matalasta vedestä rautatankoja joita he nostivat, kuljettivat maihin ja tekivät löydöistään asianmukaisen ilmoituksen vallesmannille. Kaiken piti olla kunnossa mutta mitä vielä. Norjan konsulina toimiva kauppias Wolff, joka Cecilian asioita hoitaneena alkoi epäillä kalastajien rehellisyyttä. 

Niinpä hän lähetti vallesmannin "nuuskimaan" saarelaisten ranta-aittojen alusia jolloin Wolffin epäilykset osoittautuivat oikeiksi. Rautoja nostanut väki oliki jo ottanut kymmenyksensä pelastamastaan rautalastista, jonka lisäksi peijoonat vaativat vielä pelastuspalkkiotakin. Tämä on rosvoutta jyrisi Wolff ja manasi väen käräjille jossa lähes 30 miehelle luettiin tuomio keisarin merilöytöjä koskeneen asetuksen rikkomisesta.

Haaksirikkojen vedet

On todella vaikea kuvata niitä vaaroja ja olosuhteita, jotka uhkasivat merenkulkijoita heidän purjehtiessa merenkurkun vesillä. On helppo luetella laivojen nimiä kuten Minerva, Augusta, Maria, Anna, Farvel, Garnex, Sangstad tai vaikkapa Sniipan, jotka kaikki ovat tuhoutuneet merenkurkussa. Tätä luetteloa voitaisiin jatkaa laivoilla, jotka pahoin vaurioituneina ovat selviytyneet telakalle paikkailtavaksi. 

Majakkalaivan tulo merenkurkkuun oli vähentänyt onnettomuuksia samoin höyryvoiman käyttöönotto laivoissa helpotti tilannetta mutta edelleenkin sattui haaksirikkoja. 
Niinpä melkoisena yllätyksenä tuli tieto majakkalaivä Sniipanin karilleajosta lähellä asemapaikkaansa. Yli 70 v oli Sniipan selviytynyt kariensa keskellä ennenkuin meri sen voitti. Vuoden 1944 purjehduskausi oli päättymässä lumituiskun keskellä Sniipan nosti ankkurinsa suunnaten kohti Vaasaa. Lumipyryssä harhautui se liian lähelle Ytergrynnin matalikkoa joka repäisi sen pohjan auki.
 
Laiva upposi matalaan veteen. Ihmishenkiä ei menetetty laivan väki pelastui. Laivan pelastusyritykset epäonnistuivat myrskyt ja jää murjoivat sen muodottomaksi romukasaksi jonka hiekka on haudannut alleen. Kehityksestä huolimatta sattuu merenkurkussa edelleenkin onnettomuuksia ei ole pitkäkään kun Kreikkalainen moottorilaiva eksyi sumussa Medelkallanin matalille. Viimeinen vakava onnettomuus sattui kun moottorilaiva Eira ajoi karille keskellä merenkurkkua jolloin 200 tonnia raskasta öljyä pääsi saasuttamaan saaristoamme.

Mitä pitäisi tehdä kun huipputekniikasta huolimatta karilleajoja vain sattuu. Tiedämme että merenkurkun läpi kulkee vuodessa noin 10-12 miljoonaa tonnia öljyä laivojen lastina tai polttoaineena. Mikä eteen jos 20 000-30.000 tuhannentonnin tankkilaiva harhautuu väylältään. Olisiko merenkurkun väylä merkittävä entistäkin paremmin? Vai hankitaanko lisää muoviämpäreitä ja rikkalapioita kouluttajia kun kuulemma löytyy.

'''Unto Lintala'''