Merenkurkun merkillisyyksiä

Vaasapedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Hiidenkivi- Suomalainaen kulttuurilehti 4/98

Jorma Ojaharju

Merenkurkun merkillisyyksiä

Marssi jään yli Ruotsiin ja tulikuuma majakka Jääsodankäynnin huippuihin kuuluu venäläisen kenraali Barcklay de Tolly marssi jäätyneen Merenkurkun yli Uumajaan ja takaisin Suomen sodassa 1809. Nelisensataa sotilasta kuoli viimaan ja pakkaseen. Metropoliitta Leo, kirkkoherra Raimo Huttu ja hiippakuntasihteeri Tapani Leisto siunasivat kentälle jääneet 179 vuotta myöhemmin. Oppaana toimi kirjailija Jorma Ojaharju.

Tietoni Vaasan ja Merenkurkun saariston historiasta olisivat olemattomat, ellen olisi omaksunut ruotsin kieltä jo lapsena. Leikkitoverit ovat pääasiassa ruotsinkielisiä jos kohta suomenkielisiäkin oli. Kesämökkimme sijaitsi Österhankmossa, missä kukaan ei puhunut suomea, eikä kovin ymmärrettävääruotsiakaan. Syystä kysyi siis yhteiskoulun lehtori Helvi Kairanne syksyisin, missä olen kesän viettänyt ja puhutaanko siellä todellakin noin hirvittävää ruotsia.

Onneksi 1950-luvulla ei tunnettu pakkoruotsia. Pakolla en olisi ruotsia oppinut. Oravaisten historia taisi olla ensimmäinen kirja, jonka luin ruotsiksi, siis huolellisuudella jolla 12-vuotias pitäjän historiaa lukee. Vasabladetin entisen päätoimittajan Henrik Emmanuel Aspelinin Vasa stad historia oli toinen.

Aspelin (1854-1906) haastatteli Vaasan palon ja Krinin sodan eläneitä. Englanti ja Ranska olivat sotilasliitossa Turkin kanssa. Suomi kuului Venäjään, joka oli sodassa Turkin kanssa. Sen vuoksi seilasi engelsmanni Suomemme rannoille. Kesällä 1855 Korvetti HMS Firefly ankkuroi Varisselälle. Englantilaiset kutsuivat naisia vieraakseen alukselle. Siellä kävivät myös saaristossa purjehtivat nuoret, esimerkiksi aina iloinen Frithiof Wolff. Pojat olivat myöhemmin joutuneet selittämään käytöstään kuvernöörille.

Frithiof Wolffin veli Eugen Wolff oli 1899 mukana lähetystyössä, jonka piti ojentaa venäläistyttämistä vastustava adressi keisarille. Eugen Wolffin tuolloin pitämä puhe tuli tunnetuksi yli maan rajojen. Poikien isä Carl-Gustav Wolff oli pohjoismaiden suurin yksityinen laivanvarustaja. Jääsodankäynnin huiput.

Tärkeä teos oli myös Hugo R. A. Sjöbergin kirjoittama Livet bland Kvarkens söner och dötträr I – II, ”Elämää Merenkurkun poikien ja tyttärien parissa I – II.”

Harvinaisempaa herkkua oli Gustav Björlinin teos Finska kriget 1808 – 1809. Sen saattoi vielä 1900-luvulla ostaa vaikkapa Antellin antiikkiliikkeestä Vaasassa. Nykyisin kirjailijoita Vaasan Maakuntakirjaston Vasaensis-kokoelmasta.

Seuraavan kaltaiset paheksuvat merkinnät Sjöbergin kirjassa lumosivat Välskärin kertomusten ystävän: ”pöydän, jonka ääressä Isostakyröstä Raippaluodon kautta Ruotsiin äitinsä hautajaisiin matkustavan Kustaa II Aadolf nautti ateriansa, vei mukanaan pappi, joka muutti toiselle paikkakunnalle”. Historiasarjansa ensimmäisessä osassa Maassataivaansaranat kertoo Veijo Meri muunmuassa Julius Krohnin Suomen Kuvalehdessä 1877 julkaisemasta sanatarkasta muistiinpanosta, nimittäin Jussi Lindgren -nimisen rengin kokemuksista Suomen sodassa 1808 – 1809. Lindgren kertoi kuinka ryssä olisi polttanut Närpiön kivikirkon – se oli jo viritetty tervatynnörein – mutta suomalaiset ehtivät hätiinmja ajoivat ryssän ”Laffärtin taa”. Lindgrenin joukot menivät Vaasaan, ja ”Vaasasta me viätti Uumosse kaksitoist peninkulma merimatka. Ryss tuli peräs ja ruvetti jäl sotima. Mut mentti ai erel vaa. Sit Ruatin hallitus teki rauhan.”

Veijo Meri ei puutu siihen, mitä suomalaisia takaa ajaneelle kenraali Barclay de Tollylle ja hänen osastolleen tapahtui. Minä puutun, koska olen toiminut muutamien Valassaarilla vierailleiden retkikuntien oppaana ja valaissut asiaa niiden jäsenille.

Kasakat tunnustelijoina

Venäläisten marssi Merenkurkun yli Uumajaan kuuluu maailman jääsodankäynnin huippuihin, kuten muun muassa professori Matti Klinge on eräässä lehtiartikkelissaan todennut. Ensimmäinen noista huipuista oli Kaarle X:n marssi Juutinrauman yli Tanskaan vuonna 1658, toinen juuri de Tollyn retki Uumajaan ja kolmas venäläisten marsi Bagrationin ja Kulnevin johdolla Ahvenanmaalta Ruotsin Grisslehamniin 1809.

Napoleon halusi eristää Ison-Britannian manner-Euroopan kaupasta ja vainosi Englantiin matkaavia ja sieltä poistuvia aluksia. Keisarin yritys pakottaa Ruotsi noudattamaan tätä saartoa johti Suomen sotaan vuonna 1808. Aleksanteri I pyysi ”petturi” Yrjö Maunu Sprengportenin, Kustaa III:n entisen suosikin, suunnittelemaan hyökkäystaktiikan. Hän laati taktiikan, mutta sai Aleksanterin lupaamaan, että Suomi saa säilyttää vanhat lakinsa, vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja uskontonsa. Sota alkoi 20.2.1808.

Suomi valloitettiin ja Venäjä aloitti sodan Ruotsia vastaan. Jäätynyt Pohjanlahti ylitettiin keisari Aleksanteri I:n aloitteesta kolmesta kohdasta: Vaasa – Uumaja, Turku – Ahvenanmaa ja Oulu – Tornio. Ruhtinas Golitzyn ja kreivi Tolstoi valitsivat kymmenkunta kasakkaa tunnustelijoiksi Merenkurkkuun. Nämä ratsastivat Ruotsin Gaddenille saakka, palasivat ja antoivat jäätilannetta ja vihollisen määrää koskevan raportin.

Barclay de Tollyn retki alkoi Vaasasta 17.3.1809. Jo kahden vuorokauden kuluttua hän oli päässyt uloimmille saarille, Valassaarille. Siellä joukot yöpyivät paljaan taivaan alla. 20.3. kello viisi aamulla lähdettiin liikkeelle. Venäläiset määräsivät talollisen nimeltä Simon Jåon tiennäyttäjäksi. Hän ratsasti omalla hevosellaan. Kylästä päästyä osoitti Simon haluavansa juottaa hevosen avannossa, mutta syöksyikin pusikon pahki ja pääsi pakenemaan luotien vinkuessa korvissa. Pyry oli hävittänyt kasakoitten merkitsemän reitin. Ahtojäät muodostivat paikoin valtavia kasaumia. Railoit olivat peittyneet ohuen lumipeitteen alle, joten matkanteko oli äärimmäisen vaarallista. Isoimmat railoista jouduttiin kiertämään.

Ruotsalaiset eivät uskaltaneet yrittää yllätystä

Pakkanen ei alkumatkasta noussut yli 15 asteen, ja de Tolly saattoi antaa miestensä levätä keskellä jäälakeutta. Myöhään illalla he saapuivat Gaddenin majakalle (Holmögadden), missä yövyttiin jälleen paljaa taivaan alla, nyt jo 30 asteen pakkasessa. Ruotsalaisilla olisi ollut mahdollisuus yllättää vihollinen tuona yönä. Armoton pakkanen oli lamauttanut aamusta saakka marssineet venäläiset. Tuskin miehistä, jotka vain yrittivät säilyä hengissä yön yli, olisi ollut taistelijoiksi. Mutta ruotsalaiset eivät uskaltaneet yrittää; olihan huhu kasvattanut venäläisten määrän kymmeneksituhanneksi ja ruotsalaisia oli vain 700 miestä.

Hiljaisuus jääkaudella oli rikkumaton. Tähdet loistivat, mutta eivät lämmittäneet. Kun venäläiset siis viimein löysivät jäihin juuttuneen kauppalaivan, niin he paloittelivat sen polttopuiksi, sytyttivät nuotioita eri puolille ja pistivät viimein myös itse rungon palamaan. Tämä saattoi pelastaa heidät paleltumiselta. Aamulla 22.3. ensimmäinen osasto marssi Uumajaan ja toinen kiersi sinne pohjoisen kautta.

Ruotsiin paennut Savon prikaatin päällikkö, kenraali Johan Adam Cronstedt ei enää halunnut sotia, ja kun hän sai tiedon siitä, että kuningas Kustaa IV Aadolf oli vangittu mielenvikaisena, katsoi kenraali sodan päättyneeksi.

Herrat solmivat aselevon. He sopivat siitä, että ruotsalaiset joukot voisivat neljän päivän muona mukanaan siirtyä Härnösandiin, mutta kaikki muu jätettäisiin venäläisille. Tapahtui sama asia kuin Ahvenanmaalla. Sotilaat saivat luvan ryöstää jäljelle jääneet varastot. He juopuivat, nousivat päällystöä vastaan ja uhkasivat kapinalla. Venäläisen upseeriston huojennukseksi Cronstedt piti omat sotilaansa kurissa, ja vakavammilta seurauksilta vältyttiin.

Ruotsalaiset antoivat venäläisille paluumatkaa varten muonaa, tiennäyttäjiä ja hevosia. Paluu alkoi 27.3.1809. Oli todellinen syy pelätä, että jäät käyvät liian heikoiksi. Matalan Merenkurkun pitkittäiset ja poikittaiset virrat kuluttavat jääkantta altapäin arvaamattomalla tavalla. Paluumatkalla joukout yllätti hirmuimem etelämyrsky ja matkaa oli tehtävä kompassin avulla.

Ryssäuuninen salaisuus

Venäläiset pääsivät sokkona ponnistellen ja usein eksyen palaamaan Valassaarille ja ryhtyivät rakentamaan itselleen suojaa. He nousivat maihin Käringsskata –nimisellä niemellä. Hevosista ne, jotka katkoivat jalkansa ahtojäissä, oli pakko lopettaa. Isojakin kiviä kammettiin irti ja kohotettiin muuriksi, jotta saatin suojaa lumimyrskyltä ja jäätävältä viimalta. Sjöbergin kirjassa kerrotaan näistä ryssänmuureista, joita myös ryssäuuneiksi sanottiin. Osia niiden jäänteistä on edelleen paikoillaan. Perimätieto väittää toisaalta, että osa uuneista on peräisin isonvihan ajoilta, de Tollyn miehet olisivat siis vain jatkaneet maanmiestensä kesken jäänyttä työtä.

Muurit rakennettiin puolipyöreiksi tai ovaalin muotoisiksi. Niissä oli aukko pohjoiseen, koska myrsky kävi etelästä. Muurien korkeus oli 50 – 150 senttimetriä. Ne olivat siis myös jonkinlaisia alkeellisia kivisiä asumuksia. Raot tilkittiin lumella, mutta nuotiota niissä ei voinut pitää. Ryssänuuneja olisi esiintynyt jo 1400-luvulla. Niitä oli tehty erilaisiin tarkoituksiin. Venäläiset paistoivat leipänsä pienemmissä. 4 – 20 sotilasta lienee mahtunut suurimpiin. Uuneja oli käytetty myös piilopaikkoina isonvihan aikoihin, jolloin saariston asukkaat pakenivat ryssiä metsiin. Uumajasta paalajia jäätyi hengiltä ja kuoli nälkään. Storskärille jäi noin 400 ruumista, joita kukaan ei viitsinyt haudata. Barclay de Tolly sanoi myöhemmin merkinneensä tien Ruotsiin miestensä ruumiilla. Tolstoi sota ja rauha –romaanin kolmannessa osassa nimittää muu upseerist, esimerkiksi Bagration, kopeana pitämäänsä de Tollya ”saksalaiseksi. ” Itse de Tollyn retki päättyi verrattaen nolosti, sanoo Santeri Ivalo. Hän olisi voinut tehdä ruotsalaisille paljon enemmän tuhoa. Seuraukset olivat kuitenkin suuremmat kuin osattiin arvatakkaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset antautuivat nimittäin liian aikaisin. Ruotsalaiset luulivat olevansa saarroksissa, mutta de Tolly olikin jo poistunut Uumajasta. Aselepoa vaatineet katsottiin pettureiksi.

Metropoliitta Leo siunasi luut

Ruumiiden luku 400 on epätarkka. Kenraaliluutnanti Michailovski-Danilevski ei tahtonut tietää paleltuneista mitään. Hänen mukaansa paluu Vaasan sujui onnellisesti. Keväällä 1809 paljastui joka tapauksessa lumen alta vainajia, joitten lukumäärä todisti suuresta murhenäytelmästä. Vähitellen rumiit mätänivät yhdessä vaatteiden kanssa ja vain vaalenneet luut jäivät jäljelle. Kuvernööri antoi vasta 1890-luvun lopulla määräyksen luiden hautaamisesta. Väitetään, että muutama upseeri siunattiin Valassaarille seuraavana keväänä.

Mutta Vaasasta ja sen naapurikaupungeista tulleet veneiljät purkivat kivikummelia 1900-luvun alussa, veivät pääkalloja mennessään ja veistivät niistä tuhkakuppeja. Viimein Meri Hahl –niminen nainen kyllästyi luilla kalistelemiseen ja järjesti suuret talkoot. Luut kerättiin isoon kuoppaan Ebbskärillä ja uusi kummeli kasattiin niiden päälle. Tämän kertoi minulle 1970-luvulla Meri Hahlin Hangossa asunut jo eläkkeellä ollut hammaslääkäritytär.

Vuonna 1988 otti vaasalainen ortodoksi hengenmies Raimo Huttu minuun yhteyttä ja kysyi lähtisinkö Valassaarille hänen, oululaisen metropoliitta Leon ja hiippakuntasihteeri Tapani Leiston kanssa. Metropoliitta halusi nimittäin kuulla tarkemmin siitä, missä olosuhteissa ja koska niin suuri määrä ihmisiä oli menehtynyt, ja siunata sen jälkeen venäläisten sotilaiden jäännökset.

Ajoimme Valassaarille lauantaina 15.10.1988. Selostin kirkonmiehelle retken vaiheet ja vertasin reittiä vuoden 1940 autokolonnan vastaavaan. Topeliuksen päivän pommituksissa varisivat nimittäin Vaasan talojen ikkunat maahan ja lasia lähdettiin 130 kuorma-auton voimin hakemaan Ruotsista. Vain yksi auto jäi sille tielleen. Lumipyry täytti lavan, paino kasvoi, ja se kuormuri painui jään läpi. Kolonna kävi Ruotsissa kolme eri kertaa. Eräänlaista jääsodankäyntiä oli siis sekin.

Siunaaminen kesti 10-15 minuuttia. Kerroin myös muista Valassaarten merkillisyyksistä, esimerkiksi 37 metriä korkeasta majakasta, jonka on rakentanut insinööri Henry Lepaute, sama mies joka rakensi Pariisin keskustaan tornin insinööri Eiffelille. Majakan kupeessa on kyltti: ”Walsörarne. Blinkfyr af 2 dra ordningen, konsturuerad och bygd af Henry Lepaute. Ingeniör konstruktörer. Paris 1885.” Majakka tuotiin Ranskasta osina laivalla, koottiin Valassaarilla ja maalattiin punaiseksi, koska luotsit eivät halunnut saarella kävijöiden koskevan siihen. Sen vuoksi he levittivät huhua, että majakka on tulikuuma ja joka siihen koskee, saattaa kaatua maahan kuin salaman satuttamana. Ainakin asianomainen polttaa itsensä pahoin päivin.

Jorma Ojaharju on vaasalainen kirjailija

Georg Dawen kaiverrus Barclay de Tollysta. (Kuva puuttuu)

Vänrikki Stolin tarinoiden selityksillä varustettu koululaispainos (WSOY 1968) sanoo de Tollysta seuraavaa: “Barclay de Tolly, Mikael, venäläinen ruhtinas ja sotamarsalkka, syntyi luultavasti 1761 Liivinmaalla alkuaan skotlantilaisesta suvusta. Otti osaa moneen sotaan, mm. Venäjän sotaan Ruotsia vastaan 1790. Kesällä 1808 hän sai toimekseen ahdistaa Sandelsia Itä-Suomessa ja pakotti tämän perääntymään Toivalaan Kuopion lähelle. Maaliskuussa 1809 hän suoritti rohkean retken jäätyneen Merenkurkun poikki Uumajaan, jonka otti haltuunsa. Jonkin viikon päästä hän kulki samaa tietä takaisin. Tämän urakan vuoksi hänen johtoonsa annettiin koko Suomessa oleva Venäjän armeija. Sodan jälkeen hänet määrättiin maamme kenraalikuvernööriksi, mutta nimitettiin pian Venäjän sotaministeriksi. Sitten hän otti erittäin maineikkaasti osaa sotaan Napoleonia vastaan, mm. Pariisin valloitukseen. Yleni kreiviksi, sotamarsalkaksi ja lopulta ruhtinaaksi. Oli sotilaana syvämietteinen, tyyni ja harkitseva. Hän kuoli 1818.”

KIRJALLISUUTTA: Barclay de Tollysta ja hänen rohkeasta retkestään kerrotaan kymmenissä kirjoissa. Seuraavassa muutamia tärkeimpiä: Leo Tolstoi: Sota ja Rauha. J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat. Runo ”Kulnev”. Hugo R. A. Sjöberg: Livet bland Kvarkens söner och döttrar. Painettu vuonna 1925 A.-B. Framin Kirjapainossa Vaasassa. Faksimilepainos 1984. Gustav Björlin: Finska kriget 1808 -1809. P. A. Norstedt & Söners Förlag. Stockholm.

Santeri Ivalo: Suomen Sota 1808- 1809. Kansainvalistusseura 1907. Joh. Rich. Danielsson: Suomen Sota ja Suomen Sotilaan vuosina 1808 – 1809. Weilin & Göös 1896. Kenraaliluutnantti Michailofski-Danilefski: Beskrifning över Finska kriget till Lands och Sjös åren 1808 – 1809. Nordensvan, Hämeenlinna, 1850. – Kun Hugo Sjöberg sanoo Barclay de Tollya everstiksi, niin Michailofski-Danilefski kutsuu häntä kenraaliksi. Kun Sjöberg kertoo miehiä olleen 3 700 ja tykkejä kuusi, väittää Michailofski-Danilefski miehiä olleen 3 000 ja tykkejä kahdeksan kappaletta. Faddei Bulgarin: Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. SKS 1996.