Kerberos kirjallisuuden kimpussa

Kerberos kirjallisuuden kimpussa

Uutta kulttuuri- ja kirjallisuuslehti Kerberosta julkaiseva nuoriso on sitä mieltä, että maassa julkaistava kirjallisuus on luvattoman huonoa, ja arvostelee kovin sanoin "kustannuskapitalismin kiiltokuvakirjallisuutta." Myös mestariteoksen joululahjaksi saanut varttuneempi väki tapaa purkaa mieltään toteamalla, ettei ollut paljon mikään se Finlandia-palkittukaan.

Akateemikko Paavo Haavikko on samaa mieltä. Parnasson numerossa 4/2001 hän sanoo vastustaneensa Finlandia-palkintoa alusta saakka:

- Jokseenkin mielivaltaisesti valitaan joku syksyn parhaaksi. Sen avulla on saatu aikamoinen määrä väkeä karkotetuksi kotimaisesta kirjallisuudesta.

Aivan. Yhtäkkiä joku julistetaan voittajaksi, mestariksi, eikä hänen tuotoksensa sitten vastaakaan luotuja odotuksia. Pettymys karkoittaa ei välttämättä ostajia vaan lukijoita.

Kuvaa, älä kommentoi!

Soitin Kerberoksen päätoimittaja Timo Hännikäiselle ja tilasin jo ilmestyneet numerot. 1960-luvun kapinallisten kulttuurilehtien - Aikalaisen, Terän ja Tilanteen - avustajana olin jopa innoissani uudesta julkaisusta.

En kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, että kaunokirjallisuutemme olisi luvattoman huonoa. Jos Kerberoslaiset väittävät, että kieli ja rakenne on kautta linjan huonoa, niin se on yleistys eikä sitä tarvitse ottaa vakavasti. Jos he tarkoittavat sitä, että sisältö on kritiikitöntä ja joutavaa, niin mikä muu sekään on kuin yleistys?

Sitäpaitsi romaania ei voi kirjoittaa yhteiskunnallisen kannekirjelmän muotoon, koska sillä on omat keinonsa - satiiri, ironia ja huumori. Kuvaaminen on paras keino antaa romaanille kriittinen sisältö. Esimerkiksi Kalle Päätalon romaani Kunnan jauhot kuvaa karmeata todellisuutta - ei kommentoi sitä.

Jos sensijaan tarkoitetaan sitä, että kriittisyys on kadonnut ns. asiakirjallisuudesta, niin siitä olen samaa mieltä. Taitaa olla maan alla koko asiakirjallisuus, eikä se sähköisinkään viestimiin ole siirtynyt. 1990-luvun pahimman laman aikana sai Tieto-Finlandian perhosista kertova kirja. Syvällisiä ja kohottavia

"Kustannuskapitalismin kiiltokuvakirjallisuutta" on sitäpaitsi arvosteltu aina. Välillä arvostelusta luovuttiin, koska kiilto käsitettiin tärkeäksi tekijäksi kustannuspoliittisessa kauppalaskennossa. Sen tuomilla varoilla oli mahdollista julkaista monta vähälevikkisen kirjailijan tuotosta. En tiedä julkaistaanko enää.

Ylittämätön klassikko tämänkaltaisen kritiikin saralla on Vladimir Nabokovin Gogol-kirjassaan harjoittama murhaava pilkka myyvää mukamaskirjallisuutta kohtaan. Erään tekijästä hän sanoo, että sen kirjoittaja on täydellisen tietämätön siitä, mitä aito kirjallisuus on ollut, on, ja on oleva.

Tärkeintä kirjallisuudessa on markkinointi. Kirjojen kustantaminen on liiketoimintaa, jonka tarkoitus on tuottaa voittoa. Kirjojen palkitseminen on myynninedistämistyötä. Kirjailijalle jää kunnia, joka ei Finlandia-palkinnon kohdalla maksa kustantajalle mitään, koska palkintoraha tulee kirjailijoitten Kopiostosta.

Missä kyseenalaistava kirjallisuus lymyää?

1960- ja 70-luvun raporttikirjallisuuden tulva oli mahtava. Oli Tammen Huutomerkki-sarjaa, ja vaikka mitä. Kun myynti hiipui ja valtamekanismi imaisi raporttikirjallisuuden hyväksytyksi osaksi itseään, siirtyivät kustantajat Ihmisen ääni- ja Legenda jo eläessään-sarjoihin.

Sen jälkeen Suomessa toteutui Yhdysvalloista apinoitu tapa kieltää sallimalla. Ts. tappaa vaikenemalla. Enää tuota tapaa ei tarvita. Kriittistä kirjallisuutta ei haluta. Taistolaisuuden kausion iskostunut perintötekijöihin saakka - yltiövasemmistolaisuuden jälkeinen 1980- ja 90-lukujen markkinahurmos aiheutti niin kovan krapulan, että kirjailijat vaikenevat edelleen. Kuvitelma siitä, että kaikki protesti olisi kirottua kommunismia - joka tapauksessa raskasta syntiä jumalaa: vapaata markkinataloutta kohtaan - on huvittava.

Poliittinen ja taloudellinen todellisuus järjestävät kuitenkin jatkuvan tarpeen kyseenalaistavalle kirjallisuudelle; tänään jos koskaan Huutomerkki-sarjoja tarvittaisiin. Ja tulihan se takaisin.

Suomessa ei korruptiota?

USA:lla on takanaan yhtä masentava historia kirjallisuuden sensuroimisessa kuin Neuvostoliitollakin. Myös USA:ssa poltettiin kirjoja roviolla. Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini kiellettiin niinkin myöhään kuin 1970-luvulla.

Hitlerin Saksan ja Neuvostoliiton sensuurin historiasta ei kannata edes puhua, niin verinen ja synkkä se oli. Venäjällä uussensuuri on väkivaltaista ja raakaa tänä nimenomaisena päivänä.

McCarthyn kommunistivainojen jälkeen jenkeissä opittiin toki moniarvoisuuden nimissä julkaisemaan myös aikaisemmin vaaralliseksi katsottua kirjallisuutta. Sitä painettiin, se oli olemassa, mutta lukijoita se ei saanut.

Itse löydän kriittisen kirjoittamisen tarvetta vähän sieltä ja täältä. Esimerkki: valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki sanoi televisiossa marraskuun alussa 2001 samassa yhteydessä kun häneltä kysyttiin, otetaanko Nostokonejuttu uudelleen puitavaksi, että Suomessa ei ole korruptiota. Toimittajalla ei ollut tähän huomauttamista.

Korruptiota ei haluta nähdä

Huolimatta jatkuvista todistusvoimaisista esimerkeistä väärinkäytöksistä talouden, oikeudenkäytön ja viranhoidon piirissä on sosiaalinen ylärakenne yksimielinen siitä, ettei oikeusvaltio uomessa ole korruptiota.

Edellä mainittu Haavikko tosin ei usko: "Yhteiskunta on niin korruptoitunut, ettei lahjuksia enää tarvita. Lahjukset annetaan laillisin muodoin."

Tiistaina 13.11. 2001 tuli musertava vastaus Kuusimäelle kun tv 1:n uutisissa kerrottiin laajasta ja törkeästä veronkierrosta ja muusta korruptiosta Helsingin kaupungin rakennusvirastossa, jota eräät sen virkamiehet ja rakennusyhtiöt ovat vuosikausien ajan harjoittaneet.

Mutta ne unohtuvat saman tien. Kuka enää muistaa Wärtsilä Meriteollisuuden konkurssin, Helsingin metron, Tampereen Noppa- jutun, pörssiyhtiöitten kurssivedätykset, jne? Todistivatko nekin siitä, ettei Suomessa ole korruptiota? Voisin luetella törkeimmät lahjusjutut 1950-luvulta alkaen tähän päivään saakka, mutta edes nettiavaruus ei siihen riittäisi.

Kuiskauksenherkkä sisäpiiri

14.7. 1993 kirjoitti Paavo Isaksson Politiikka-lehteen artikkelin jossa katsoi, etteivät mädännäisyyttä ja lahjontaa ole pelkästään rikollinen ja moraalisesti väärä toiminta, vaan myös eliittien strateginen vallankäyttö.

Isaksson tarkoittaa eliiteillä ensisijaisesti tärkeissä asemissa olevia poliitikkoja, virkamiehiä, etujärjestöjen ja liike-elämän edustajia, jotka käyttävät valtaa ja pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa. Ns. kuiskauksenherkkä sisäpiiri ohjaa vallankäyttöä.

Isaksson tyytyy toteamaan asian. Niin totinen torvensoittaja hän ei ole, että esittäisi puuttumisen tällaiseen ihmiselle ominaiseen käyttäytymiseen jotenkin olevan mahdollista.

Ei arvostelemisen aihetta?

Jos ollaan oikeusoppineitten keskuudessa yksimielisiä siitä, ettei Suomessa ole korruptiota, näytään puolueitten piirissä oltavan yksimielisiä siitä, ettei maasta löydy epäkohtaa, jonka korjaamiseen olisi kiireesti paneuduttava. Työttömyydestä puhutaan vain valtionvarainministeriön ja työministeriön välisenä riitelynä tilastoista.

Turun Sanomien päätoimittaja Aimo Massinen näyttää yksinään olevan sitä mieltä, että Paavo Lipposen SDP joutuu seuraavissa vaaleissa vastuuseen siitä, ettei vähäosaisia ole edes yritetty auttaa.

Muistelen jonkun julkaisseen kirjan köyhyydestä ja leipäjonoista, mutta saatan muistaa väärin. Ainakaan sellaisen olemassaoloa ei vaasalaisessa kirjakaupassa tunnistettu.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä löytävätkö tutkijat koulujen huumeongelmiin ja nuorten kasvaneisiin itsemurhalukuihin yhteiskunnallisia syitä, vai selitetäänkö ne muodiksi.

Takaisin kaunokirjallisuuteen

Artikkelissaan Kirjojen kuollut meri, puhuu Aleksi Ahtola "kustannuskapitalismin kiiltokuvakirjallisuudesta." Uudessa kulttuurilehti Kerberoksessa Ahtola sanoo mm.

"Kiistaton totuus on, että suuri joukko nuoria kirjallisuuden harrastajia ei jaksa lukea mitään viime vuosikymmeninä julkaistua ilman äärimmäistä ulkoista ajanseuraamisen pakkoa."

Ja vielä:

"(...) kirjallisuudessa itsessään on perustavanlaatuista vikaa: se on yksinkertaisesti luvattoman huonoa."

Ahtolan teksti virkisti; en olisi uskonut enää kohtaavani kyseenalaistajia Mooses Lipposen maassa:

"Kaikenlainen kehnon kirjallisuuden tuputtaminen yleisölle pitäisi lopettaa, kaikenlaiset runokiertuitten nimellä kulkevat kuolettavan tylsät sirkustapahtumat ja oman ajatuksettomuuden esittely roskalehtien kolumneissa tulisi ensimmäisenä unohtaa kuin yöllinen painajainen aamiaispöydässä. Vasta sitten mitäänsanomattoman tylsyyden edessä arastelevalle yleisölle annettaisiin signaali kiinnostua uudestaan nykykirjallisuudesta."

Mutta milläs lopetat ja milläs unohdat? Kieltäminen ei ole suositeltava keino, eikä tässä tapauksessa edes mahdollinen! Viisaampaa on yrittää kieltää kaamos.