Lähdekoodi sivulle Rytmit ei rapise

'''Pohjalainen 11.2.1989'''


Yhtyeiden hiljentyessä tekevät järjestään kaikki valovoimaiset veteraanimuusikot soolokiekon. Rollareistakaan ei toviin ole kuulunut muuta kuin että Jaggeri on tehnyt omansa ja nyt sitten oli Keith Richardsin vuoro.

Ei muuten mikään turha läpyskä tämä Keefinkään yksityisnäyttö, vaikka ei yllä ensivaikutelmalta yhtä vakuuttavaksi kuin M.Jaggerin vastaava. Keithillä tuo lauluääni pakkaa olemaan niin omintakeisen ''raplaava'', että se joissain piiseissä ontuu. Useampi kuuntelukerta asettelee kuitenkin tämän jälkijättöisen onnahtelun kohdalleen. Rytmipuolen Keith hallitsee sitten suvereenisti. Telecasterista eivät rytmit ole rapisseet. Keithin kompit ovat edelleen teräviä. Soolot solahtavat kuin spiikit paikalleen. Levyn peruspotkun vankkuus ei ole mikään ihme senkään puolesta, että Funcandelicin lakusvengeistä tuttu ''Bootsy'' Collins hoitelee bassopompotukset. Rumpuja nakuttaa rytmikoneen tarkkuudella Steve Jordan ja koskettimissa häärii Bernie Worell.
''Talk is cheap'' näin pitkäsoiton otsakkeena on kutkuttavan muiluttava. Jokainen voi siitä huokeasti mukailla itselleen soveltuvan version. Jätetäänpä saman tien kaikenlainen muukin syväanalysointi itse kunkin omaksi hommaksi. Tähän äänitteeseen kannattaa tutustua: vinyylin tarjoamaan musiikkilataukseen on pakko paneutua. Pelkät perusmelodiat pitävät sisällään loisteliaan kavalkadin äänentakovälineitä.

Yllättävän monta balladia levyltä löytyy. Kuten melankolinen rutistus ''How I wish'' ja erittäin oivaltava ''Locked away''. monenmoista tunnelmaa urakoosteeseen sopii, mutta sekaan eksyneet Stones-plagioinnit olisi voinut jättää väliin, koska Rolling Stones -soundi vaatii aina sen toisenkin vierinkiven. siihen vain ei riitä joko Keith Richards tai Mick Jagger. Siinä tarvitaan molemmat.

Kaiken kaikkiaan albumi on erittäin tasokas ja Keefillä soitannat näpissä.

'''--Risto Jalonen'''