Lähdekoodi sivulle Pentti Suksi Leif Färdingistä

Leif Färding 
syntynyt Gävlessa 21.5.1951 
Kuollut Vaasan Gerbyn Storbergetissa n. 23.11.1983 

Runoteokset: 
Maailmaa minä rakastin WSOY 1971. 
Luominen WSOY 1972. 
Olen onnenpoika WSOY 1973. 
Levoton oksa, keinuva sydän WSOY 1977. 
Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984. 

60-70 lukulaiset muistavat hyvin Vaasassa asuneen 
Lefan, jonka elämä sammui traagisesti Storbergetin metsässä itsemurhan kautta ja hänet löydettiin metsästä seuraavan vuoden keväällä. 

"Äkkiä 
keskellä nuoruutta 
kun elämän pitäisi avautua ja 
valaistuksen portaikon näkyä selvästi 
odottaa kuolema jo syvää unta" 

kirjoitti vähän ennen kuolemaansa, sanat huurteiset hakattuna kuin hautakiveen kylminä ja huurteisina. 

Hänen elämä päättyi nuoruuden päättymiseen ja hän jäi pysyvästi ikuisen nuoruuden kadulle 32-vuotiaana. Mutta hän ehti kuitenkin saada nimensä Suomen runouden mestareitten joukkoon vaikka hänen kotikaupunkinsa vaikeni. Miksi? 

Varmasti silloiselle, että nykyisellekin eliitille hän oli vaikea pala purtavaksi. Hän oli kaikessa toisinajattelija, mutta nerokas. Itsekeskeisyyden mestari vailla vertaansa edes nykypäivässä. Hän oli hippi ja sitä seurasi juppi ja tänään tuppi. Hänessä oli kaikki taiteellisen boheemin ulkoiset ja sisäiset merkit, vasemmistoon taipuva älykkö, kainalossa nippu kirjoja. Vanhan kellarissa odottivat Kalevi Seilonen, Pekka Kejonen, Leo Lindsten, Ahti Susiluoto, Ahti Lavonen, Hans Selo, Jomppa Ojaharju jne. eli tasokasta seuraa, joista kaikista tuli aikansa nimiä. Hän oli valon ja pimeyden lapsi, josta aika on yrittänyt vaieta. Sielullisesti yksinäinen, maajaan eli harhain vanki. Outo lintu minun arktisella lintulaudalla.  

"Kirjoitanko vai kirjoittaako jokin 
minussa 
ja onko tuo jokin vai onko heitä monta. 
Kuka katsoo silmilläni, kuka maistaa kielelläni, 
kuka kuuntelee korvillani? 
Olenko mielisairas mestari vai kumpaakin 
samassa runossa." 

Hän yritti tavoittaa henkisyyttä kuitenkaan sitä löytämättä. Muistan kun meditoimme hänen johdollaan, mutta korkeimman tavoittaminen jäi etäälle kun lähellä oli pienemmän tavoittaminen eli punaviinipullo ringissä kiertämässä. Elämä oli hänelle lyhyt ja kiihkeä tuokio kaikkeudessa ongelmineen, johon ei tullut ratkaisua, se oli epätietoisuuden matka. Kuvioissa punaviini ja hashis, sen vuoksi hänestä täytyy vaieta huutamalla. Elämä oli kuin suoraan partituurista 
luettua sinfoniaa, taiteellista boheemiutta ja itsekeskeisyyttä sekä intensiivistä rakkauden paloa. 

Se oli hippirunoilijan tyypillinen tie, nousu, lasku ja tuho. Häntä johdatti voimallinen sielu, 
thanadoksen vietti kohti itsetuhoa. Hän oli huojuva ruumis, jossa joka jänteessä oli tuskaa ja vaikeuksia, kiirastuli joka ei koskaan sammunut. 

"Tahdon koivuun, tahdon kiveen, 
tahdon sammalen syleilyyn, 
tahdon myyräksi maan multiin 
tahdon muutua ääniksi kaikkialla 
ja lakata olemasta tämä kipu." 

Runoissaan hän oli hilpeä menninkäisten ja keijujen veli. Hän halusi tehdä elämästään taideteoksen ja siinä hän onnistui  täydellisesti. 

Hänen tapansa oli tehdä pieniä runoja, ylistää pelkistetysti pieniä iloja ja oli tunteitten syvällinen lyyrikkko. 

Hän etsi voimakkaasti tietä valaistumiseen, oman minän hallitsemiseen, mutta ei sitä koskaan saavuttanut. Hän ei ollut korulauseita nikkaroiva tusinarunoilija, vaan mestari. Hänen kohdallaan voi sanoa, että runoilijan kehto ei ollut ruusuista tehty. 

- Pentti Suksi