Pepe Algvistin osaamista

Vaasapedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pohjalainen 1.4.1992


Ahlqvist aidolla asialla - Vaasassa 30.3.92

Pohjoismaalaisen rythm and blues -junan ykköskuljettaja on ehdottomasti Pepe Ahlqvist, joka on puurtanut omalla sarallaan jo iät ja ajat. Puhdasoppinen kulkublues ei ole maailman helpoimpia lajeja, mutta kun sen taitaa, pääsee rytmijunan tehotaipaleelle. Blueshan on niin rockin, reggaen kuin myös soulin äiti. Se on kestotavaraa, jonka pohjalta rockkulttuuri on juurensa luonut. Yli 20 vuotta on Ahlqvistkin ilmaisuaan hionut ja bluesvuosia tarkemmin tiedusteltaessa hän myöntää auliisti, että koko ikähän siinä on mennyt.

Tänä päivänä Pepen H.A.R.P. -yhtyeessä musisoivat maestron lisäksi Timo Pratskin (keyboards), Jarmo Nikku (kitara), Juha Tikka (basso) ja Harri Ala-Kojola (rummut). Joukkue on niin ammattitaitoinen, että lavalla se kuullostaa huomattavasti paremmalta kuin viimeisellä Hard Time -älppärillä, jota ei aivan syyttäkään ole moitittu viihteellisyytensä takia. Mutta studiossa tuotetut viihteelliset puhallinsektiotaustat sun muut koristeet ovat keikalla kuin muistoja pahasta päivästä, joka oli ja meni. Täytyykin tosissaan toivoa, ettei Alqvist anna kaiken maailman rahaa tekeville viihdenikkareille periksi ja sorru salonkiblueslaulajaksi, kuten maailmanmainetta niittänyt B.B.King. Suomen oloissa Ahlqvistin blusaitous on harvinaista ja vaikuttavaa. huomasihan sen viime kesänä täällä vieraillut John Lee Hookerkin, joka ihmetteli, kuinka näin pienestä maasta voi noin hyvä bluesharpisti löytyäkin.

Vaasan keikalla pepe ja H.A.R.P. olivat parhaimmillaan. Koko ryhmän ammattitaito tuli todistettua moneen kertaan ja tässä tapauksessa se ei tapahtunut yleisön kustannuksella; yleisölle annettiin mitä se halusikin. Konsertin ehdottomia huipentumia oli juuri ilmestyneen singlen Honey hush lavaversio, joka sekoitti puntteja huonommankin tvistaajan jaloissa. Heikoimpana lenkkinä ilmeni modernimpaan suuntaan kallistunut Fire help me burning down, joka ei tuntunut istuvan keikkakokonaisuuteen. Progressiivisuutensa johdosta se jäi lähinnä kummastuttamaan. Lukuisat helmet, kuten Don't walk away ja Thrill is gone paikkasivat kuitenkin tilanteen ja Ahlqvist ryhmineen sai todistettua suvereenisuutensa.

--Risto Jalonen