Tiistaina syyskuun 23. päivänä 150 sosiaali- ja terveysalan ammattilaista istui Vaasan opistotalon auditoriossa kuuntelemassa luentoja ja keskustelemassa vauvojen kaltoinkohtelusta. Kesken päivän saliin tuli tieto Kauhajoen tapahtumista. Koulutusta jatkettiin, koska parasta mitä siinä tilanteessa voitiin tehdä, oli hankkia tietoa vauvojen kaltoinkohtelun ehkäisystä ja siihen puuttumisesta. Meidän jokaisen elämä on alkanut vauvana ja se mitä meille vauvana tapahtuu määrittää pitkästi elämäämme.

Vauvojen kaltoinkohtelu on paljon muutakin kuin vauvojen pahoinpitelyä. Se on myös hoidon laiminlyöntiä, empatiakyvyn puutetta ja välinpitämättömyyttä. Kaltoinkohtelua tapahtuu monenlaisissa perheissä. Vanhempien koulutuksella tai yhteiskunnallisella asemalla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Perheessä voi olla sairautta, alkoholismia, kyvyttömyyttä, osaamattomuutta. Mutta yhtä hyvin kyseessä voi uravauhti, muut asiat kuin vauva on tärkeämpää.

Miten asioihin voisi vaikuttaa. Tarvitaanko asioiden oikaisemiseen oikeastaan kovin kauheita rahasummia. Enemmänkin asennetta. Vallitsevaa kiireen, kunnian ja rahanhimon ilmapiiri pitäisi saada muuttumaan. Tarvitaan ”hitauden vallankumous” että meillä olisi aikaa pysähtyä kuuntelemaan silloin kun jollakin on asiaa. Vauvalla on tärkeää asiaa, jonka hän ilmaisee itkemällä, nauramalla, jokeltelemalla. Sitä kannattaa kuunnella. Emme saa katsoa ohi ja jättää kuulematta.

Kauhajoen ja Jokelan tapahtumat saattavat osoittaa, että jotakin on katsottu ohi. Vauvana, leikki-ikäisenä, koululaisena, nuorena. Ohikatsomiseen ovat syyllistyneet ehkä vanhemmat, ehkä koulutoverit, varmasti muutkin.

Tämän kaiken keskellä kaivan esiin noin 15 vuotta sitten kirjoittamani runon:

Ohikulkiessa

kysyt kuulumisia

(jos) olisit pysähtynyt

olisin kertonut

ja sinä

olisit vaihtanut jalkaa

monta kertaa

että paino jakautuisi tasaisesti

kunnes olisit kertonut

kiireestäsi

olisi kiva

jutella joskus

pitempään

sanot ja menet