Tämän päiväinen hukkumistragedia herättää
moninaisia kysymyksiä ja aiheuttaa surua ja
varmasti elämälle katkeroitumistakin, koska
tällainen ajasta iäisyyteen siirtyminen, niin
turhauttavan onnettomalta tuntuu ja sitähän
se on... ei auta mikään.
Luultavasti oli Vankilanrantaan viime yönä eksyneellä vaeltajalla, tällä mereen kaatuneella poikaparalla melkoisesti promilleja veressä, vaikka enhän minä sitä tiedä, mutta näin otaksuisin, koska aika oudolta tuntuu,
että tuolla lailla Vankilanrantsun kävelytieltä
onnistuu mereen päätymään, vaikka nyt sitten melkoisen säkkipimeää onkin, niin niilläkin kohdin sentään joitain valoja on ja kuinkahan siinä vielä niin kävi, että jo kerran veden varasta pelastuttuaan onnistui sinne uudelleen joutumaan?
Oli alkoholilla osuutta asiaan tai ei, niin kyllä karsee kohtalo ja lähiomaisilla suunnaton suru.
_________________________
Haurasta elämää
Ain ei voi käsittää
on paljon hämärää;
kuolokin
vain osa elämää.
Enkä mä sano
mikä on totta.
Enkä mä tiedä
vaik vinos ois kokka.
Mut sen mä tiedän
et ruumasta löytyy
monikin rotta.
Enkä mä sano
jotta on notta.
Enkä mä väitä
et joka lähteellä ois vettä.
Enkä mä sano
et naiskuva aidoin ois Lotta.
Enkä mä väitä
et ain vietetään Kaanaan häitä.
Meil on jano;
pakko monenlaista niellä.
Kiiltävä kohtalon nokka.
kaikkee nyppii.
Sitä en kiellä.
Sielut seinillä hyppii.
Kohot aalloilla keinuu.
Aika avaruudessa pyörii ja kiikkuu.
Kosminen suternööri ilkkuu.
Joet virtaa
kohti äärettömän meren pirtaa.
Mut jotain jää.
Tuuli soittaa sävelmää.
Yhtä kaikki.
Jossain hiljaa heläjää.
