Puffien etusivu

Omat uutiset   

Kulttuuri ja urheilu   

Politiikka   

Liikenne   

Uskonelämä   

Yrityselämä   

Muut   

Lisää puffi!


 

 

 

 

 

 

 

Omat uutiset

Työn luonne on muuttunut yhteiskunnan muutosten myötä.  
Lisätty: 6.10.2008


Kyläyhteisöstä laitokseen

Mäkelän (1938) mukaan työstä osana mielisairauksien hoitoa on viitteitä jo antiikin ajalta. Jaakkola (1992) esittää, että Suomessa työnteko ja huollon saanti olivat vanhassa maatalousyhteiskunnassa toisiaan täydentäviä asioita. Köyhät ja vaivaiset elivät osana yhteisöä ja osallistuivat kykyjensä mukaan työhön. Tämä periaate siirtyi viralliseen yhteiskuntaan, kun valtio alkoi 1600- ja 1700-luvuilla vähitellen säännellä sosiaalista huoltotoimintaa, vaivaishoitoa. Tällöin työkyvyttömät vaivaiset huollettiin ilman työnteon velvoitetta, mutta työhön osittain kykenevien työpanos käytettiin hyväksi. Vaivaishoidon syntyyn liittyi työnteon näkökulmasta myös toinen periaate. Työntekoa alettiin entistä selvemmin käyttää moraalisen kasvatuksen ja sosiaalisen kontrollin keinona. Heikkomieliset ja mielenvikaiset olivat yksi vaivaishoidon kohderyhmä. Tämä ilmenee esimerkiksi vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksessa (Van Aerschot 1996).

Modernia länsimaista palkkatyön arvostusta kutsutaan protestanttisen työn etiikaksi (Vähätalo 1990). Sen juuret ovat 1500-luvulla Martin Lutherin työn suhteen tekemässä ideologisessa kumouksessa, joka vaikutti myös ihmiskuvaan. Syvälle yhteiskuntaamme on juurtunut uskomus työn siunauksellisesta ja parantavasta merkityksestä sekä toisaalta joutilaisuuden turmiollisesta, rappeuttavasta ja passivoivasta vaikutuksesta. (Vähätalo 1990, Raiskio 2000.) Nykyisin yhtenäinen käsitys työn arvosta on murenemassa. Käsitys työn arvosta on moninaistunut ja ilmenee yksilöllisinä näkemyksinä suhteessa muihin elämän alueisiin kuten vapaa-aikaan (Kasvio 1995).

1700-luvulla työhön ei liittynyt sosiaaliturvaa nykyisessä merkityksessä. Vuosien 1723 ja 1739 palkollissääntö tarkoitti jokaisen omaa toimeentuloa vailla olevan velvollisuutta mennä jonkun toisen palvelukseen sekä velvollisuutta tehdä työtä. Isännän velvollisuus oli elättää palkollinen sairauden aikana ja huolehtia pitkään palvelleiden vanhuudenturvasta. (Van Aerschot 1996.) Edellisen 1860-luvulle saakka voimassa olleen laillisen suojelun tarkoituksena oli vaivaishoidon hallinta ja kerjuun vähentäminen. Yhteisölliseen auttamiseen liittyi myös epävirallisen kontrollin elementti. (Jaakkola 1992.) Se oli keino kontrolloida vähäosaisten työmoraalia toimeentulosta huolehtimisen lisäksi (Vähätalo 1990).

1700-luvulla ruotuhoito oli yksi vaivaishoidon menetelmistä. Ruotuhoidossa huollettava oli määrätyn talopiirin eli ruodun vastuulla ja häntä hoidettiin kussakin talossa vuorollaan. Ruotulaiselle kuului velvollisuus tehdä työtä talon hyväksi voimiensa mukaan. (Sarvilinna 1938, Van Aerschot 1996.) 1800-luvulla maatalousyhteiskunta oli murroksessa. Perherakenne muuttui vaihdantatalouden ja rahan käytön yleistyessä sekä teollistumisen edetessä. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus velvoitti seurakunnan avustamaan köyhiä ja vaivaisia. Avustusmuodoiksi määriteltiin vaivaistalot, ruotu- ja elätehoito sekä vaivaiskassa-avustukset. Ruotuhoitoa ei toteutettu enää kaupungeissa 1890-luvulla. Senaatin vuonna 1916 laittomaksi julistama ruotuhoitopäätös toimi ennakkotapauksena, ja ruotuhoito kiellettiin vuoden
1922 köyhäinhoitolaissa. (Van Aerschot 1996.)

Ruotuhoidon lisäksi käytettiin elätehoitoa. Se tarkoitti seurakunnan vaivaiskassan kustantamaa elatusta yksityisessä kodissa (Van Aerschot 1996). Aluksi hoidokkeja sijoitettiin elätteelle myös huutokaupalla. Hoitotehtävän sai se, joka suostui huutolaisen määräaikaiseen elatustehtävään halvimmalla. Kielteisen julkisuuden vaikutuksesta huutokauppoja ei enää pidetty suotavana elätteelle antamisen keinona vuonna 1891 (Piirainen 1974) ja vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa huutokaupat kiellettiin (Van Aerschot 1996).

Vuonna 1879 säädetyssä vaivaishoitoasetuksessa avustusmuotoina esiintyi laitoshoito ja elätehoito. Vaivaistaloissa olo tarkoitti liikkumisvapauden rajoittamista, työvelvollisuutta ja alistumista ankaraan kuriin. Vuonna 1886 vaivaistaloja oli muutamia ja vuonna 1900 yhteensä 112. Niissä oli 12 % köyhäinavunsaajista. Vastaava luku oli 19 % vuonna 1917. Elätteelle annettujen suurimmat ryhmät olivat alle 15-vuotiaat ja mielisairaat. (Van Aerschot 1996.) Vuoden 1879 vaivaishoitoasetus korvattiin köyhäinhoitolailla (1922/145), joka koski edelleen ensisijaisesti työkyvyttömiä. Kariston et al. (1988) mukaan laki tarkoitti työkykyiselle avustettavalle tiukkaa työvelvoitetta ankaraa kuria noudattavissa työlaitoksissa.

1900-luvun alussa vaivaistaloja arvosteltiin voimakkaasti julkisuudessa. Sosiaalipolitiikan muutos näkyi vaivaistalojen hoidokkirakenteen yhtenäistymisenä, kun lapset, vammaiset sekä ruumiiltaan ja mieleltään sairaat siirrettiin omiin laitoksiinsa. Vaivaistalot jäivät vanhusten käyttöön. Ne muuttuivat kunnalliskodeiksi ja lopulta vanhainkodeiksi. Toiminnan sisällön osalta se tarkoitti siirtymistä kurinpidosta huolenpitoon, jolloin työ menetti merkityksensä kunnallisen huoltotoiminnan keinona. (Jaakkola 1992.) Tätä kuvaa myös lainsäädännön kehittyminen. Köyhäinhoitolaki (1922/145) kumottiin huoltoapulailla (1956/116), joka muuttui sosiaalihuoltolaiksi (1982/710). Vuoden 1937 kansaneläkelaki oli ensimmäinen periaatteessa koko väestöä koskeva sosiaaliturvajärjestelmä, jota täydennettiin vuonna 1955 työkyvyttömyysavustuslailla (Van Aerschot 1996). Toisen maailmansodan jälkeen invalidiksi luokittelu sekä siihen liittynyt työhuolto toteutui invalidihuoltolain (1946/907) perusteella. Saloviidan et al. (1997) mukaan kehitetyn sosiaalihuollon seurauksena invalidikäsitteen ulkopuolelle jääneet kuten mielisairaiksi diagnosoidut ohjattiin laitoshoitoon ja työmarkkinoiden ulkopuolelle, koska heille ei luotu työelämään johtavaa erikoishuoltoa invalidien tavoin.

2.1.2. Työ osana kehittyvää laitoshoitoa

Suomessa vaivais- eli köyhäintaloihin sijoitettujen terveiden, mielisairaiden ja muiden sairaiden, vajaamielisten, vammaisten ja elämäntottumuksiltaan erilaisten ihmisten hoitaminen samassa laitoksessa pakotti etsimään muita ratkaisuja. Ongelmaksi muodostui mielisairaiden kasautuminen vaivaistaloihin, kun mielisairasasetuksen (1889) mukaan vaivaistaloissa tuli olla vähintään kolme paikkaa vaivaishoitoa tarvinneita mielisairaita varten. (Piirainen 1974.) Vuoden 1933 köyhäinhoitolain muutoksen mukaisesti kunnalliskotien yhteyteen tuli perustaa mielisairasosasto, jos kunnalla ei ollut omaa mielisairaalaa tai potilaspaikkoja omissa sairaaloissa (Eskola 1983).

Valtiollisen mielisairaiden laitoshoidon juuret ovat Ruotsi-Suomen ajalla spitaalisten säilytyspaikoiksi rakennetussa Kronobyn ja Seilin hospitaalissa. Kronobyn hospitaaliin (perustettu 1631) rakennettiin houruinhuone vuonna 1687. Yksi arvio sen muuttumisnopeudesta kokonaan houruinhuoneeksi on vuosi 1764. Seilin hospitaali (perustettu 1619) muutettiin heikkomielisille tarkoitetuksi houruinhuoneeksi vuonna 1785. Vuoden 1840 keisarillisella asetuksella Kronobyn hospitaali lakkautettiin ja Seilin hospitaali muutettiin turvalaitokseksi. Vuoden 1840 asetuksella perustettiin heikkomielisille osastot myös lääninlasaretteihin (7 kpl), joista ensimmäinen oli perustettu vuonna 1756. (Sarvilinna 1938.) Lisäksi Helsingin läheisyyteen rakennettiin vuonna 1841 koko suuriruhtinaskuntaa palveleva houruinhuone (Sarvilinna 1938) eli Lapinlahden sairaala (Achté 1974). Seuraavina toimintansa aloittivat Niuvanniemen sairaala (1885) Kuopiossa ja Pitkäniemen sairaala (1900) Tampereella (Sarvilinna 1938). Vuoden 1889 keisarillinen asetus oli merkittävä. Siinä hylättiin käsite houruinhoito ja mielenvikaisuus ymmärrettiin sairaudeksi. (Mielenterveystyön komitean mietintö 1984.)

Vuonna 1899 mahdollistui valtionavulla kuntien ylläpitämien piirimielisairaaloiden perustaminen. Ensimmäinen piirimielisairaala perustettiin Harjavaltaan vuonna 1903. (Sarvilinna 1938, Piirainen 1974.) Vuoden 1952 mielisairaslaki (1952/187) siirsi mielisairaanhoidon ensisijaisesti kuntien vastuulle. Maa jaettiin mielisairaanhoitopiireihin, joissa jokaisessa tuli olla keskusmielisairaala ja avohoidossa olevia varten huoltotoimisto. Pitkäaikaispotilaita varten rakennettiin niin kutsuttu B-sairaalaverkosto (Salokangas et al. 2000). Mielisairaslain osittaisuudistus (1977/521) mahdollisti asuntolatoiminnan. Tällöin pitkäaikaispotilaille voitiin järjestää asuminen asuntolassa sairaalan ulkopuolella, mielisairaalaorganisaation vuokraamassa tai omistamassa kiinteistössä (Asuntolatoiminta 1982, Psykiatrinen asuntolatoiminta 1983).

1970-luvulla laitoshoidon kehittymisen lopputuloksena Suomessa oli kattava psykiatrinen hoitojärjestelmä. Akuutisti psyykkisesti sairaat potilaat pääsivät nopeasti sairaalahoitoon. Tämä tarkoitti kuitenkin väestöön suhteutettuna sitä, että psykiatristen sairaansijojen määrä oli maailman suurimpia. (Salokangas et al. 2000.)

Työ on ollut keskeisessä asemassa myös mielisairaaloissa. Yksi esimerkki yrityksestä kehittää psykiatrista kuntouttavaa hoitoa on 1800-luvun alussa Yhdysvalloissa toteutettu moraaliterapia, jonka tärkeä osa oli työn tekeminen (Lamb 1994). Suomessa vielä köyhäinhoitolaki (1922/145) velvoitti kunnalliskodin hoidokin tekemään kykynsä mukaan työtä.

Kananen (1992) rinnastaa laitoksessa tehdyn työn kehityksen yhteiskunnan kehittymiseen maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja tietoyhteiskunnaksi. Maatalousyhteiskunnan aikana laitoksissa tehtävä työ oli järjestetty ottamalla mallia vastaavan ajan kartanoiden talouksista. Laitoksen maatilalta saatiin hoidokkien ja henkilökunnan elintarvikkeita. Kun teollistumisen seurauksena kartanotaloudet kävivät kannattamattomiksi, myös hoidokkien laitoksessa tekemän työn tulos muuttui toissijaiseksi. Mutta hoidon näkökulmasta erimerkiksi mielisairaaloissa potilaiden tekemän työn merkitys ei hävinnyt.

Kanasen (1992) mukaan maatalousyhteiskunnassa työn subjekti ja objekti olivat eriytymättömiä, kun teollisuudessa työntekijän subjekti eriytyi objektista eli työn tuloksesta. Kun työn tuloksen merkitys alkoi korostua, jäi kunkin työn tekijälle työvoiman arvo. Myös terapeuttinen työ muodostui subjektin ja objektin eriytymisestä. Siinä kuitenkin työn subjekti on ensisijainen ja työn objekti toissijainen. Kinnunen (1992) viittaa Parekhiin (1982) ja tarkastelee työn muutosta sosiologisesta näkökulmasta. Englanninkielisiä ilmauksia käsitteelle työ ovat ”labour”, ”work” ja ”action”. ”Labour” kuvaa maatalousyhteiskunnan ruumiillista työtä, jota tehtiin elämän perustarpeiden tyydyttämiseksi. ”Work” tarkoittaa teollisen yhteiskunnan ositettua työtä, joka ei vaadi koko prosessin hallintaa. ”Action” kuvaa jälkiteollisen yhteiskunnan luovuutta vaativaa työtä, jossa työn ennakoitavuus on vähentynyt.

Tässä tutkimuksessa laitosten työterapiainstituution kehitystä hahmotetaan kolmen vaiheen avulla. Ensimmäistä vaihetta hallitsi Herman Simonin teoksessaan vuonna 1929 esittämä ja hänen mukaansa nimetty simonilainen työterapia 1930-luvulta alkaen. Siinä on sekä maatalousyhteisön että teollisen työn piirteitä. (Kananen 1992.) Achtén et al. (1982) mukaan simonilaisessa työterapiassa työ ymmärretään osaksi hoitoprosessia. Työterapian vaikutus perustuu potilaan osallistumiseen kykyjensä mukaan sairaalassa tarjottuun työhön, jolloin hänestä tulee muiden arvostama yhteisön hyödyllinen ja tuottava jäsen. Käytännössä tämä on tarkoittanut pitkään sairaalahoidossa olleille potilaille vuosia jatkunutta saman tehtävän suorittamista. Työterapiainstituution toista vaihetta kuvaa 1960-luvulla alkanutta (Kananen 1992) anglosaksisissa maissa kehitetty teollisuusterapia (industrial occupational therapy) Sen perusta on ositetussa työssä aidon kaltaisessa tai aidossa työympäristössä. (Achté et al. 1982.) Kanasen (1992) mukaan terapeuttisen työn muutos ei pysähtynyt tähän rationaaliseen palkkatyön malliin, jota kutsutaan fordistiseksi työksi Henry Fordin kehittämän liukuhihnatyön mukaan. Kolmas työterapiainstituution vaihe käynnistyi 1970-luvulla Sopimusvuoren terapeuttisissa yhteisöissä (Anttinen ja Ojanen 1984, Ojanen 1995). Siellä työterapia on perustunut itsemääräämisen terapeuttisille vaikutuksille (Kananen 1992). Tärkeitä tekijöitä ovat kuntoutujan terapeuttisen yhteisön toimintaan osallistuminen sekä mahdollisuus vaikuttaa työtehtävän ja työajan valintaan. (Anttinen & Ojanen 1984).

Yhteenvetona voi todeta, että työ on ollut keskeisessä asemassa laitoksissa. Työn luonne on muuttunut yhteiskunnan muutosten myötä maatalousyhteiskunnan kartanotalousluonteisesta velvoitteellisesta työstä sekä työ- ja teollisuusterapiasta työterapiaksi, joka perustuu itsemääräämisen terapeuttiselle vaikutukselle. (Kananen 1992.)

2.1.3. Suojatyö vajaakuntoisten työllistämisessä

Työvoimahallinnossa on kehitetty vajaakuntoisten henkilöiden työllistämiskeinoja. Invalidihuoltolakiin (1946/907) sisältyivät työnvälitys ja itsenäisen yrittämisen tukeminen. Myöhempiä keinoja ovat olleet muun muassa työkokeilut, työklinikat ja erityistyöllistämisen tukitoimet. Lisäksi kansaneläkelaitos ja vakuutusyhtiöt ovat kehittäneet erilaisia tukitoimia. Tukitoimien saamisen ehtona on ollut henkilön kyky suoriutua työtehtävästä sekä tulla toimeen ansiotuloillaan. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista kaikkien vajaakuntoisten työnhakijoiden osalta. Heitä varten on muita ratkaisuja, jotka muodostavat toisen työllistämiskeinojen pääryhmän. Tämä tarkoittaa vajaakuntoisen työllistämistä normaalien työmarkkinoiden ulkopuolelle, suojatyöhön. Suojatyöjärjestelmän lähtökohta on kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1955 antama työhuoltosuositus. (Saloviita et al. 1997.)

Suojatyön historia alkaa toisen maailmansodan jälkeisestä Keski-Euroopasta. Suojatyökeskusten perustamisen tarkoituksena oli saada invalidien osittainen työkyky käyttöön sekä invalidien omaksi että yhteiskunnan hyödyksi. Suojatyökeskukset olivat teollisuuslaitoksia, joiden tarkoituksena oli suojata invalidien työpanos sekä muiden työntekijöiden että toisten teollisuuslaitosten kilpailulta. Käsitystä työstä hallitsi tayloristinen työn ihanne. Työhuollon luominen osittaisen työkyvyn varaan sopi hyvin silloiseen sosiaaliturvajärjestelmän yhteyteen. Jokainen oli velvollinen osallistumaan omaan elatukseensa työkykynsä mukaisesti. Oikeus työhuoltona myönnettyihin avustuksiin ja lainoihin oli sidoksissa invaliditeettiin. (Kananen 1989.) Suomessa suojatyön kehitys alkoi 1960-luvulla erilaisten järjestöjen toimesta (Kinnunen 1992, Varanka 1992). Valtionapua suojatyökeskukset alkoivat saada vuonna 1971 invalidihuoltolakiin tehdyn muutoksen perusteella (Kinnunen 1992), jonka jälkeen suojatyökeskuksia alettiin perustaa suunnitelmallisesti maata kattavaksi verkostoksi (Kananen 1989). Suojatyö oli alunperin suunniteltu vain invalidihuoltolain mukaisille invalideille. Työvoimatoimistot lähettivät kuitenkin jo 1970-luvun alussa suojatyökeskuksiin muitakin kuin varsinaisia invalideja kuten mielenterveysongelmaisia, päihteiden väärinkäyttäjiä ja rikollisen elämänhistoriansa vuoksi työelämään sijoittumattomia. (Kinnunen 1992.) Myöhemmin vuonna 1976 annetussa asetuksessa säädettiin, että suojatyöhön otettiin työntekijäksi ensisijaisesti työvoimatoimiston osoittamia henkilöitä ja vuonna 1978 invalidihuoltolaista poistettiin invaliditeettivaatimus suojatyöntekijöiden valintaperusteena. 1980-luvun alussa suojatyön tehtävä oli muuttunut. Sen tehtävänä ei enää ollut invalidien osittaisen työkyvyn hyödyntäminen. Suojatyötä käytettiin työvoimapoliittisena keinona sellaisten työttömien työnhakijoiden työllistämisessä, joilla oli vaikeuksia työllistyä avoimille työmarkkinoille. (Kananen 1989.) Saloviita et al. (1997) ovat tarkastelleet eri toimijatahojen laatimia suojatyöhön liittyviä tilastoja. Vuoden 1984 suojatyötarpeeksi oli arvioitu 15 000 työpaikkaa. Vuonna 1994 niitä oli vain 3051. Vuoteen 1992 mennessä suojatyökeskusten työntekijärakenne muuttui merkittävästi. Suurimmat käyttäjäryhmät olivat mielenterveysongelmaiset (28 %) ja kehitysvammaiset (14 %) eli ryhmät, jotka oli suljettu invalidikäsitteen ulkopuolelle. Salokankaan et al. (2000) tutkimuksessa sairaalasta kotiutettujen skitsofreniapotilaiden keskimääräinen suojatyössä käynti nousi 1980-luvun alkupuolella, mutta laski 1990-luvulle tultaessa ollen vuonna 1982 (N = 1052) 5,8 käyntiä/vuosi, vuonna 1990 (N = 1076) 8,1 käyntiä/vuosi ja vuonna 1994 (N = 890) 7,5 käyntiä/vuosi.

Suojatyö on edelleen esillä yhtenä toimenpiteenä kansainvälisissä (ILO, EU) vajaakuntoisten työllistymistä edistävissä toimenpidesuosituksissa (Vilmi & Jokinen-Virta 2000). Kuitenkin suomalaisessa lainsäädännössä suojatyö on käsitteenä jäänyt historiaan. Vuonna 2002 sosiaalihuoltolain (1982/710) 17 §:n 1 momenttiin tehdyn lisäyksen mukaisesti kunnan tehtävänä on järjestää sosiaalipalveluna vammaisten henkilöiden työllistymistä tukevaa toimintaa. Lakimuutoksen seurauksena vammaispalvelulain (1987/380) 22 §:stä poistuivat invalidihuoltolakiin (1946/907) sisältyneet suojatyön säädökset.

2.1.4. Laitosparadigmasta tukiparadigmaan

Historianäkökulmaa voidaan kuvata myös kuntoutuksen paradigmojen kehityksellä. Saloviidan et al. (1997) kuvaamat paradigmat ovat laitos-, kuntoutus- ja tukiparadigma (Taulukko 1).

Saloviidan et al. (1997) mukaan laitosparadigman toimintafilosofian keskeinen peruste oli vuoden 1952 mielisairaslaki. Laitoshuollon kasvu liittyi yhteiskunnan teollistumiseen ja kaupungistumiseen 1940-luvulla, jolloin Suomi muuttui maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi. Laitosten rakentamiseen vaikuttivat teollisen yhteiskunnan yhdenmukaisuuden vaatimukset, jotka olivat tiukempia kuin maatalousyhteiskunnassa. Yhteiskuntakelvottomiksi arvioidut suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle. Keskeinen syy oli yhteiskunnan heikko sietokyky poikkeavuutta kohtaan. Mielisairaalat lisääntyivät erityisesti 1960- ja 1970-luvulla. Valtiojohtoisen laitoshuollon rakentamisen toteuttajina olivat kunnat, joille laitoshoidosta tuli käytännössä ainoa mahdollinen vaihtoehto valtionapusäädösten seurauksena. (ks. myös Anttinen & Ojanen 1984, Ojanen et al. 1995.)

Saloviidan et al. (1997) mukaan kuntoutusparadigmaan siirtyminen tapahtui laitoshuollon laajennuttua 25 sodanjälkeistä vuotta. 1960-luvun yhteiskunnallisen murroksen seurauksena siirryttiin teollisesta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan. Siihen liittyi kulttuurinen muutos, jolloin yhteiskunta moniarvoistui perinteisten arvojen menettäessä asemaansa. Sietokyky sosiaalista poikkeavuutta kuten mielisairautta kohtaan lisääntyi. Kuntoutusparadigmaa ilmentää porrasteinen kuntoutusjärjestelmä, jonka lähtökohtana on tasa-arvo. Mielisairaiden ihmisten sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle ei enää pidetty oikeutettuna, vaan kaikille tuli antaa mahdollisuus kuntoutua yhteiskuntaan. Tämä tarkoitti psyykkisesti vajaakuntoisen henkilön sijoittamista diagnoosinsa perusteella moniportaisen kuntoutusjärjestelmän portaille. Jokainen porras kuntouttaa henkilöä siirtymään seuraavalle tasolle tavoitteena tavallinen yhteiskunta. Laitosparadigma ja kuntoutusparadigma eivät olleet keskenään ristiriidassa. Yhteinen piirre oli se, että laitoshoito oli yksi palveluporras muiden joukossa. (ks. myös Anttinen & Ojanen 1984, Ojanen 1995.) Kun kuntoutusparadigma syntyi 1960-luvun lopulla laitoshoito ja avohoito laajenivat noin viisitoista vuotta. Kuntoutusparadigman arvostelu alkoi eri puolilla maailmaa jo 1960-luvulla. Kritiikki kohdistui kuntoutusjärjestelmän epäkohtiin. Kun ihminen kirjoitettiin sisään kuntoutusjärjestelmään, se merkitsi samalla hänen sulkemistaan tavallisen yhteisön ulkopuolelle ja alistamistaan kyseisen järjestelmän byrokraattiselle valtaranteelle. Tällä kertaa uuden vaihtoehdon etsintä ei lähtenyt liikkeelle ammattipiireistä vaan vajaakuntoisten henkilöiden keskuudesta.

Uutisoinut:
Nimi: Metsäläinen


Yhteistyökumppaneiden linkkitekstejä hakukoneiden optimointia varten: Metsästys on suomalaisten kansallislaji! Pikavippi on helppo tapa hakea internetistä pikalaina!