Urheilu
Vaasassa oli tunnetusti aikoinaan vahva jalkapallokulttuuri, oli jopa kolme seuraa mestaruussarjassa: VPS, VIFK ja VPV. Me nuoret olimme luonnollisesti innokkaina myös pelaamassa. Meidän tavallisin kenttämme oli ”Osulan” palokatu, sivurajoina olivat ulkorakennukset ja toinen maali oli portti aidassa, joka sulki palokadun, toisen maalin tolpat olivat kaksi kiveä. Nämä pihajoukkueet pelasivat myös keskenään sarjan, Marinin kellosepänliike oli lahjoittanut kiertopalkintopokaalin. Joukkueet pelasivat seitsemän miehisin joukkuein, jalkapallonappulakenkiä ei saanut käyttää. Näitä otteluja pelattiin mm. Hietalahden vanhalla kentällä, jota sarjajoukkueet eivät enää käyttäneet, olihan uusi urheilukenttä jo heidän käytössään. Korttelijoukkueiden nimiä olivat ainakin OPS (Osulan palloseura), SVALAN (Hietalahden ruotsinkielisten porukka). He olivat saaneet hankituksi oikeat pelipaidat, joita koristi pääskysen kuva. Tässä joukkueessa pelasi maalivahtina, aikaisemmin mainitsemani, Lasse Rehn. SIK (Sandvikens idrottsklubb) oli seura, joka myöhemmin rekisteröitiin ja useimmat sarjaotteluita tuomitsevat jalkapallotuomarit liittyivät siihen puolueettomuussyistä. Heitä olivat Folke Nyberg, Erik Palin,”Cuje”Cederberg,”Muffa”Ruohonen, joitakin mainitakseni. Osulan porukasta vain Pekka Sorvari pelasi sarjajoukkueessa, kuten aikaisemmin kerroin. Muiden kaupunginosien joukkueita olivat ainakin Omakotialueen ja Vöyrinkaupungin joukkueet, joihin pidettiin yhteyttä sarjan merkeissä.
Talvisin luistinrata oli ykköspaikka. Hietalahden kenttää sai päivisin vapaasti käyttää ja oppikoululuokat käyttivätkin tätä mahdollisuutta. Lyseon voimisteluopettaja ”Pätkä” Latvio oli hieman erikoinen näky kentällä, tuomitessaan luokkajoukkueiden ottelua mustassa ulsterissa, luistimet toki jalassa. Ruotsalaisen tyttökoulun naisopettaja ”Jumppa Calle ”Siri Andersen oli taas täysin sporttinen tyyppi, golfhousuineen tuulipuserossa ohjaamassa tyttöjen luistelua.
Luistinradan soittoillat olivat hyvin suosittuja, keskiviikko-, lauantai- ja sunnuntai-iltaisin klo 18.00 – 21.00. Kierrettiin luistinradan keskiosassa ympyrää vastapäivään ja muodostettiin junia, yritettiin toimia niin, että junan joka toinen oli tyttö, siis samaan tapaan kuin paljon myöhemmin muotiin tullutta, letkajenkkaa tansseissa. Radan takaosassa oltiin ”hippasilla” tai niin kuin me sanoimme ”kissaa”. Yksi joukosta joutui kissaksi ja muut pakoon. Kiinnijoutunut joutui sitten avustamaan muiden kiinniotossa, erä päättyi kun kaikki olivat kiinni. Ensiksi kiinnijoutunut oli seuraavan erän kissa, ellei toisin sovittu. Luistinradan viereisen tenniskentän, joka myös oli jäädytetty tanssivien käyttöön, käyttö jäi vähäiseksi ja sen käyttö lopetettiin. Tanssihaluiset kävivät Onkilahden luistinradan soittoilloissa, siellä ei soittoiltoina luisteltu lainkaan. Hietalahden soittoillat päättyivät aina ”Alte Kameraden -Vanhat Toverit”-marssiin. Muutaman kerran talvessa oli myös rusettiluistelut ja ilotulitus. Luistelijoille jaettiin portilla numerolaput, eriväriset pojille ja tytöille. Vaihtokauppaa käytiin, jos oli huomattu, että vastapariksi aiotun numeron haltija ei ollut mieluinen. Tosiasiassa näiden numerolappujen käyttö jäi vähäiseksi huviksi. Luistimemme olivat yleensä ”hokkareita”, kenkäosa pehmeää nahkaa, jäykkyyttä saatiin nahkaremmillä, joka kiristettiin kantapään takaa nilkan yli. Niin sanotut nurmekset olivat jo jääneet pois käytöstä. Nehän olivat vain terät, jotka kiinnitettiin hiihtokenkiin. Ne olivat varsinaisia kenkien rikkojia, repiessään kengän rantit rikki. Tytöillä alkoi jo esiintyä kaunoluistimia, toki vähäisessä määrin. Luistimet käytiin teroittamassa Mekanossa Rantakadulla.
Toinen talvinen laji oli hiihto, sitä harrastimme kovin vähän. Silloinen kaupunginsairaala Hietalahdessa oli aidan ympäröimä, se ulottui vain kulkutautisairaalan taakse. Aidan takainen alue rannan ja aidan välissä, ulottuen lähes nykyisen uimahallin luo, oli mäkinen hiihtomaastomme. Siellä oli hyvä kierrellä ja myös jyrkähköjä laskettelupaikkoja löytyi, ne olivat sairaanhoitajien uimahuoneen lähellä ja niistä laskettiin eteläiselle kaupunginselälle saakka.
Kesäisin kulutimme aikaamme Gustafsborgin uimarannalla. Miesten uimahuoneelle johti pitkä puulaituri. Uimahuone oli U-mallinen, vasemmalla siivooja/vahtimummon koppi ja pitkä penkki seinustalla vaatteiden vaihtoa varten. Oikealla puolen oli pukukoppeja, ei lukittavia. Viimeisenä rivissä oli uimaopettajan ikkunallinen koppi. Uimaopettajan nimi oli Maskulin. Seura, joka vastasi uimaopetuksesta, oli Vaasan Toverit. Maskulinin varsinainen työpaikka oli Halli Oy:n talonmiehen toimi. Hän piti meille uimakoulua, hiekkarannalla istuen opeteltiin liikkeet rintauintia varten. Vesiharjoitus tapahtui uimahuoneen u-osan keskellä matalassa vedessä. Opetellut taidot testattiin uimakandidaattitutkinnon suorittamisella. Vaatimuksia olivat: hyppy uimahuoneen katolta, vaatteet päällä uinti 50 m., selällä kelluminen 25 m., sukellus 10 m. ja vapaauinti 500 m. Seuraavana kesänä uitiin uimamaistereiksi. Matkat huomattavasti pidempiä ja uimahyppy käytiin suorittamassa Hietasaaren uimalan hyppytornista. Uimapromootiot olivat juhlavia tapahtumia, ne tapahtuivat Hietasaaressa. Edeltävänä hommana oli osallistuminen seppelten sitomiseen. Kandidaatit saivat pajunlehväseppeleen ja maisterit tammenlehväsellaisen. Tammen lehdet käytiin hakemassa Asemapuistosta, asemapäällikön luvalla. Promootio tapahtui siten, että seppelöitävät hyppäsivät laiturin päästä mereen ja uivat portaille, jonka päässä seppele painettiin päähän jonkun merkkihenkilön toimesta.
Spray-maaleja ei silloin vielä olut ja vaikka olisikin, niin tuskin niitä olisi käytetty. Meillä sen sijaan lähes jokaisen varusteisiin kuului jonkinlainen puukko, lähinnä taittoveitsi linkkari. Hyvä työkalu, kun piti saada nimikirjaimet kaiverrettua uimahallin seinään tai kaiteeseen. Kyllähän seiniltä löytyi myös isojen poikien tekemiä ”veneitä airoineen ja mastoineen”. Molemmilla uimahuoneilla oli jonkin matkan päässä kauempana, pohjaan ankkuroitu lava sopivan uimamatkan päässä. Myöhemmin saatiin pidemmät laiturinjatkeet ja uimahuoneiden väliin hirsinen kivillä täytetty korkeampi lava. Näin päästiin myös pitämään pienimuotoisia uimakilpailuja 25 m:n radalla. Emme tienneet mitään kolibakteereista ja niinpä meitä eivät juuri haitanneet kaupungin pääviemärin jätökset, jotka sopivalla tuulella kelluivat eteemme meressä. Saostusaltaat tulivat paljon myöhemmin nykyisen pesäpallokentän kohdalle. Påttin puhdistamosta ei ollut tietoakaan.
Muihin urheilumuotoihin olen lyhyesti viitannut edeltävissä teksteissä. Jääkiekko esimerkiksi teki vasta tuloaan ja se jäi kovin vieraaksi lajiksi.
Viisikymmentäluvulle tultaessa oli vapaa-ajan harrastuksiin tullut mukaan tanssiminen. Kesällä muodissa olivat lavatanssit. Keskiviikkoisin ja sunnuntaisin käytiin Hietalahden lavalla. Tämä lava sijaitsi ”villan” puistossa. Systeemi oli, että lipunmyyntikojusta sai lunastaa kertalippuja yhtä tanssia (orkesteri soitti 2 samanlaista kappaletta) varten. Kahden markan lipulla pääsi pari lavalle. Lava tyhjennettiin aina kahden kappaleen jälkeen. Tämä lava purettiin ja uusi katettu lava tuli uuden urheilukentän taakse, nykyisen Tennis-Centerin paikkeille. Kesän lauantaitanssit tanssittiin Västervikin katetulla lavalla. Lavan omisti ja tanssit järjesti Gerby-Västervik Uf. Alueelle ostettiin liput tien varren kioskista ennen lavaa. Järjestysmies, joka repi liput, oli nimeltään Arvid. Hänen leipätyönsä oli Puuvillan autonkuljettajana, lähinnä ”juoksupojan" tehtäviä. Västervikiin mentiin joko linja-autolla torilta tai usein myös polkupyörillä. Täyteen tupatussa linjurissa oli kyllä tunnelmaa, kun matka taittui mutkaista kylätietä Västervikiin. Rahastajatytölle teki tiukkaa saada perittyä bussimaksut bussin ahtaudessa.. Tanssipaikalla oli aina riittävästi järjestysmiehiä, niin että hiukan liikaa ilolientä ottaneet eivät päässeet lavalle riehumaan. Talvikautena tanssipaikkojen ykkönen oli ”Elva”, Kirjastonkatu 11. Paikkaa hallitsi SKDL, lipunmyynnissä näimme kyllä vilppiä, kun ovimies ei aina repinyt verolippua, vaan otti sen kokonaisena haltuunsa ja palautti kassaan uudelleen myytäväksi. Mehän ei siihen puututtu. Poliisit kävivät aika ajoin tarkistamassa saliin sallitun henkilömäärän luvun, laskemalla kassalla myytyjen lippujen kannoista lukeman. Todellisuudessa salissa oli tietysti paljon enemmän väkeä. Toinen, varsinkin sotilaiden suosiossa ollut tanssipaikka oli vanha Työväentalo Pitkälläkadulla. Se oli Vaasan työväenyhdistyksen (SDP) hallinnassa. Kolmas tanssipaikka oli Arbetets Vänner, se oli Pitkälläkadulla vastapäätä Vaasa-lehden toimitaloa. Tämä paikka oli SFP:n hallinnoima. Meillehän ei näillä puolue omistuksilla ollut mitään merkitystä. Tärkeintä oli hyvä orkesteri, liukas lattia ja ne mieluisimmat tanssitettavat.
