
Kuvassa allaolevan kirjoituksen koira 10-vuotiaana
Ollessani 13-vuotias tuli perheeseemme saksanpaimenkoira. Se oli sisareni koira. Ennen hankintaa
tuli selväksi moni asia. Koira opetetaan tekemään tarpeensa silloin vapaana olevalle kaupungin
tontille. Se oli Lastenkodinkatu tontti n:o 23. Siinä ei ollut mitään ongelmaa.
Koiravero maksettiin ja se oli kunnia. Nythän sitä ei tarvitse maksaa ja syy oli se, että sen
ylläpitämiseen meni enemmän rahaa kuin se tuotti. Heh rahaa palaa muualle surutta mutta
yksi pieni menoerä piti poistaa mikä poisti myös koiranomistajien tiedoitusmahdollisuuden joka
tuli osoitteellisesti täysin ilmaisesti ja voitiin tehdä laskun yhteydessä. Tämä oli arvokas rekisteri
ja jos nyt koiranomistajia halutaan tiedottaa niin viesti on lähetettävä kaikille. Se vasta kalliiksi
tulee ja sen teho on pienempi kuin suoraan omistajalle osoitettu tiedote laskun mukana.
Toisen portinpieleen ei pysähdytty nuuhkimaan koska se saattaisi tehdä siihen tarpeensa.
Koira oli sisareni ja kerran pikkupojat heittivät sitä kivillä. Kun ensimmäinen kivi putosi metrin päähän
päästi sisareni koiran irti, silloin pojat lähtivät juoksemaan mutta parilla loikalla koira pysäytti lähimmän
ja hypäsi rinnuksille pojan ollessa seinää vasten. Mitään koira ei tietenkään tehnyt mutta otti pojan
halaukseen ja toi kuononsa ihan hänen naamansa eteen ja sanoi voimakkaalla äänellä muutaman
painavan sanan. Poika oli paikallaan kalmankalpeana ja vikisi "Älä Mater älä." Koira oli rinnuksille
hypättyään pojan pituinen. Koira asetti tassunsa nätisti pojan olkapäille. Kuten se minulle aina
teki kun tulin koulusta.
Koskaan jälkeenpäin emme kuulleet tästä tapauksesta mitään eikä kiviäkään enää sadellut.
Koira ei koskaan ole ongelma vaan se siinä narun toisessa päässä.